Inhimillinen pääoma edistää merkittävästi talouskasvua1

  1. Teorian ja empirian välinen ristiriita
  2. Koulutuksen avulla hankittu inhimillinen pääoma kansantalouden tilinpidon kehikossa
  3. Inhimillinen pääoma on noussut merkittäväksi talouskasvun edistäjäksi

Koko dokumentti yhdellä sivulla

Kirjoittaja: Arto Kokkinen on erikoistutkija Tilastokeskuksen Taloudelliset olot -yksikössä ja työskentelee parhaillaan vuoden verran Euroopan keskuspankissa talous- ja tilastoasiantuntijana. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 4/2012.

Henkeä kohti lasketun bruttokansantuotteen avulla kuvattu talouskasvu ja koulutuksen avulla hankittu inhimillinen pääoma ovat kasvaneet rinta rinnan Suomessa vuosina 1910–2000. Aina 1970-luvun alkuun asti talouskasvu vaikutti koulutustason paranemiseen. Työikäisen väestön koulutustason noustua 1970-luvun alun jälkeen tilanne on muuttunut ja inhimillinen pääoma on alkanut vaikuttaa talouskasvua edistävästi. Koulutuksen ja talouskasvun välinen yhteys Suomessa tulee näkyväksi, kun koulutusta käsitellään investointina kansantalouden tilinpidossa.

Suomi on ollut taloudellisessa kehityksessään jäljessä aiemmin teollistuneisiin länsimaihin verrattuna (ks. Kokkinen ym. 2007; Kokkinen 2012). Nykyisissä kansainvälisissä vertailuissa todetun suomalaisten hyvän koulumenestyksen aikana tullaan harvemmin ajatelleeksi, että Suomi on ollut jäljessä myös koko väestölle suunnatussa koulutuksessa. Oppivelvollisuuslaki säädettiin Suomessa Länsi-Euroopan maihin verrattuna varsin myöhään vasta vuonna 1921, kun koulutukseen osallistumista oli edellytetty esimerkiksi Tanskassa jo vuonna 1814, Ruotsissa 1842 ja Norjassa 1848. Osissa Saksaa koulunkäyntiin velvoitettiin jo 1600-luvun lopulla (Antikainen ym. 2006, 71). Koulutukseen osallistuminen lisääntyi Suomessa varsin nopeasti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen (ks. Kokkinen 2012, 161–162).

Koulutuksen lisääntyminen näkyy kuitenkin taloudelliseen tuotantoon osallistuvan työikäisen väestön koulutuksessa viipeellä: Suomessa vuonna 1960 työikäisten (15−64-vuotiaat) keskimääräiset koulutusvuodet on arvioitu vain 6,9:ksi verrattuna esimerkiksi Ruotsin 8,7 vuoteen, Saksan 9,5 ja USA:n 10,2 vuoteen. Vasta vuonna 2010 Suomi saavutti 12,3 keskimääräisellä kouluvuodella käytännössä sekä Ruotsin että Saksan (Soto 2012). Kansainvälistä vertailua vaikeuttaa tosin se, että monissa länsimaissa (esim. Saksassa) esiopetus aloitetaan jo 4–5-vuotiaana, kun Suomessa lapset ovat samaan aikaan sosiaalitoimeen kuuluvissa päiväkodeissa. Koulutusjärjestelmäerojen vaikutuksia on vaikea arvioida. Keskimääräisten kouluvuosien ajallinen vertailukaan ei ole ongelmatonta, sillä esimerkiksi lukion kolmen vuoden koulutus arvotetaan täysin samaksi vaikkapa 1930-luvulla ja 2000-luvulla, vaikka oppiainevalikoiman laajentuessa panostukset oppilaskohtaisiin oppimateriaaleihin, opetusteknologiaan ja opetustunteihin ovat kasvaneet huomattavasti.

Tarkastelen tässä artikkelissa, onko koulutustason nousulla ollut yhteyttä henkeä kohti lasketun BKT:n kasvuun Suomessa vuosina 1910–2000, kun koulutuksen kulutusmenot on käsitelty investointeina kansantalouden tilinpidossa. Käsittelen myös aihepiiriin liittyvää vanhaa tuttua ongelmaa: Mikä on ajallinen syy-seuraussuhde? Onko talouskasvu edeltänyt ja edistänyt koulutuksen kasvua vai päinvastoin? Vaikuttaako talouskasvu koulutukseen vai koulutus talouskasvuun? Vertaan myös muiden makrotalousmuuttujien mukaisesti kansantalouden tilinpidossa muodostetun koulutuksen avulla hankitun inhimillisen pääoman eroavuutta perinteisesti tutkimuksissa käytetyistä sijaismuuttujista, jotka perustuvat ikäluokittaisiin koulutusmääriin.

Teorian ja empirian välinen ristiriita

Talouden moderneissa kasvuteorioissa inhimillisen pääoman on esitetty olevan yksi pitkän ajan talouskehityksen merkittävistä tekijöistä muiden tekijöiden ohella. Inhimillisen pääoman – talousteorioissa yleisesti työikäisten tietojen ja taitojen – on esitetty toimivan joko suoraan tuotannontekijänä tavaroita ja palveluita tuotettaessa (ks. esimerkiksi Mankiw ym. 1992; Chaudhuri & Maitra 2008), toimivan työpanosta tehostavana tekijänä (esimerkiksi Rebelo 1991; Barro & Sala-i-Martin 1999, 172–182) tai edistävän teknologista kehitystä ja sen käyttöönottoa (Nelson & Phelps 1966; Barro & Sala-i-Martin 1999; Galor 2005; Benhabib & Spiegel 2005).

Yllä mainituista teorioista huolimatta koulutuksen ja talouskasvun välinen yhteys on osoittautunut empiirisissä tarkasteluissa kiistanalaiseksi. Kirjallisuudesta löytyy usean maan aineistoilla tehtyjä tutkimuksia, joissa koulutuksella on havaittu olevan tilastollisesti merkitsevä positiivinen vaikutus talouskasvuun (ks. esim. Barro 1991; Levine & Renelt 1992; Barro & Sala-i-Martin 1999). Toisissa tutkimuksissa tilastollisesti merkittävää yhteyttä ei ole havaittu tai koulutuksella on havaittu olevan jopa negatiivinen vaikutus talouskasvuun. (Lau ym. 1991; Islam 1995; Bosworth & Collins 2003.)

Yksi mahdollinen syy yllä mainittuun teorian ja empirian väliseen ristiriitaan voi olla se, että tarkasteltaessa koulutuksen yhteyttä talouskasvuun, inhimillisen pääoman empiirisenä vastineena käytetyt muuttujat ovat olleet yleensä yksinkertaistettuja sijaismuuttujia kuten kouluikäisen väestön koulunkäyntiaste (school enrolment ratio) ja työikäisen väestön keskimääräiset koulutusvuodet (average years of schooling in the working age population). Sen sijaan bruttokansantuote (BKT) ja toiset siihen liittyvät muuttujat kuten kiinteä pääoma (K), ja tehdyt työtunnit (L), tilastoidaan YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen standardoimassa kansantalouden tilinpidon järjestelmässä (System of National Accounts, SNA93, SNA2008).

Alkuun Edellinen Seuraava

Päivitetty 11.3.2013