Kaikesta siitä mitä olen tutkinut, kuullut ja ymmärtänyt globaalin ympäristömme tilasta, vedän sen johtopäätöksen, että meillä on 10 vuotta aikaa tehdä muutos. Sen jälkeen on yksin­kertaisesti liian myöhäistä. Meidän on toimittava nyt. Mitä tällä tarkoitan? Tarkoitan pää­asiassa kolmea asiaa.

Ensiksi, meidän on saatava aikaan perustavan­laatuinen muutos maailman energia­tuotanto­järjestelmässä. Se lepää tällä hetkellä vielä 85 prosenttisesti fossiilisissa poltto­aineissa. 10 vuoden sisällä meidän olisi saatava painettua fossiilisten poltto­aineiden osuus reilusti alle 50 prosentin.

Valtava haaste jos tajuamme realiteetit: jo muutaman prosentin lasku on volyymiltaan melkoinen. Jotta muutos olisi mahdollinen, se tarkoittaa paljon toimia ympäri maapallon. Kuinka Kiina ja Intia ratkaisevat energiahuoltonsa, on kaikkein ratkaisevinta, mutta myös Euroopan on käännettävä kurssia.

Kuinka me suomalaiset pystymme tässä auttamaan heitä? Meillä on paljon tarvittavaa teknologiaa mutta osaammeko viedä ja myydä sitä oikeille markkinoille?

Ilmastonmuutoksen torjunta vaatii paljon muutakin kuin uutta teknologiaa. Se vaatii ajattelu­tavan muutoksen. Maailma on nähtävä systeeminä eikä pirstaleisten osien summana. Ilmaston­muutoksen osalta se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hiilen­kierto on nähtävä kokonais­valtaisena.

Ainoa keino pitkällä aika­välillä estää katastro­faalinen ilmaston­muutos on päästöjen leikkausten ohella kasvattaa aktiviteetteja, jotka joka tavalla tukevat hiilen sitomista maahan ja metsiin.Juuri tätä esimerkiksi The Carbon Underground projekti ehdottaa.

Mitäpä jos hiiltä maa­perään sitomalla saman­aikaisesti vähennämme haitallisen hiili­dioksidin määrää ilma­kehässä ja parannamme humusmaan laatua?

Toinen systeemisen tason ymmärtämisen haaste on se, miten tulkitsemme globaalien kriisien kehittymistä. Nyt päällemme iskenyt Syyrian sota on tästä hyvä esimerkki.

Syyrian konfliktin taustalla oli vuosia kestänyt kuivuus, joka äityi vuodesta 2006 alkaen pahaksi vesi­kriisiksi. Valtaa pitävä alaviitti-vähemmistö presidentti Assadin johdolla ei tarttunut ongelmaan vaan pahensi sitä suojelemalla lähinnä omia mahdolli­suuksiaan vedensaantiin.

Nämä epäoikeuden­mukaisuudet osaltaan nostivat kansan kapinaan, joka myöhemmin on laajentunut täysimittaiseksi sodaksi. Rintama­linjat ovat pitkälti kulkeneet uskonto­ryhmien välillä.

Ympäristö­haasteiden rauhanomainen hallinta on mahdollista ainoastaan maissa, joissa toimivat ihmisten tarpeet riittävän laajasti huomioiva poliittinen järjestelmä.

Toiseksi, meidän on omaksuttava kierto­talouden, tai oikeammin sanottuna spiraali­talouden lähtökohdat: aine, energia ja inhimillinen pää­oma on laitettava kiertoon. Kuten edellä, kaikki ihmisen ja luonnon toiminta on ymmärrettävä virtoina ja systeemeinä, ei yksittäisinä ilmiöinä tiukkoine rajoineen.

Kuinka monta saastuttavaa peltilehmää lisää makaamaan teiden varsille? Koska me alamme tosissamme noudattamaan jakamisen periaatteita kaikessa toiminnassamme ja luomme tätä tukevan infra­struktuurin? Eräät maailman menestyneimmistä ja kasvavimmista yrityksistä AirBnB’stä Uberiin jo soveltavat tätä omaan toimintaansa.

Koska me myös alamme jakamaan valtaa kansalaisille sen sijaan, että sedät ja tädit kansan­edustus­laitoksessa katsovat meidän perään? Keskimääräinen organisaatio meidän maailmassamme toimii tällä hetkellä kuin lastentarha, jossa muutama lapsen­vahti vahtii pikkuisten perään, jotka eivät osaa huolehtia itsenäisesti asioista.

Eräät yritykset, kuten vaikkapa ohjelmisto­yritykset Futurice, Reaktor ja Vincit, menestyvät juuri siksi, että ne repivät tietoisesti alas teollisen organisaation rakenteet. Suomalaiseen yhteis­kuntaan pesiytynyt jäykkä ja keskitetty korporatismi on pahinta myrkkyä edistykselle, osallistumiselle ja kestävälle kehitykselle.

Kolmanneksi, 10 vuoden sisällä meidän on saatava oikeat prioriteetit poliittiselle agendalle. Idioottimainen mantra taloudellisesta kasvusta meidän kaikkien ongelmien poistamisen ensi­sijaisena lääkkeenä on saatava loppumaan. Siinä niin poliitikot kuin talous­tieteilijät myyvät meille käärme­öljyä, jolla ei ole mitään todistettua positiivista vaikutusta.

Vai voiko joku selittää minulle sen, miksi viime vuosi­sadan keskimäärin 3 prosentin talous­kasvusta huolimatta olemme törkeällä tavalla velkaantuneet. Miten se on mahdollista? Minäpä kerron.

Se on mahdollista, koska olemme tuottaneet liian kalliita ja tehottomia rakenteita. Me suosimme ja tuemme kaikilla mahdollisilla tavoilla talouden ja yhteis­kunnan epä­terveitä piirteitä. Vääristynyt verotuksemme rokottaa työntekoa, kun sen pitäisi rokottaa uusiutumat­tomien raaka-aineiden ja saastuttavan energian käyttöä.

Tuemme Euroopassa järjettömillä summilla (40 % EU:n budjetista) pääosin vanhan­aikaista ja luonnon­varoja ryöstöviljelevää maataloutta, vaikka meidän pitäisi edistää maa­taloutta, joka elintarvike­tuotannon ohella hoitaa ympäristöä.

Tai: me suomalaiset olemme halunneet erottautua länsi­maana, joka rakentaa ydin­voimaa. Se on paitsi vastuutonta tulevia suku­polvia kohtaan, myös taloudellisesti älytöntä, sillä meidän nykyisillä turvallisuusstandardeilla siitä tulee yksin­kertaisesti liian kallista. Me kieltäydymme uskomasta tosi­asioita ja toimimme ikään kuin eläisimme 40 vuotta sitten.

Tietoteknologian huikea kehittyminen viimeisten vuosi­kymmenten aikana on luonut meille ennennäkemättömän mahdollisuuden hyödyntää hajautettua teknologiaa ja toiminta­mallia. Olipa kyseessä energiajärjestelmä, koulutus­järjestelmä tai työelämän säätely­järjestelmä, meidän tulee pyrkiä kohti hajautettuja toiminta­malleja, koska yhdistettynä älykkyyteen niistä tulee yli­vertaisen tehokkaita.

Viime vuonna ilmestyneessä ”Maamme energia” kirjassa ns. Professori­työryhmämme osoitti monella tavoin, kuinka kankea ja vanhan­aikainen maamme energia­järjestelmä on ja kuinka helposti me voisimme rakentaa siitä nykyaikaisen, työllisyyttä ja ympäristö­näkö­kohtia tukevan järjestelmän. Se vaatisi kuitenkin politiikoilta enemmän rohkeutta tunnustaa tosiasiat.

Tässä lyhyessä kolumnissani olen yrittänyt todistaa, kuinka ympäristömme tulevaisuus on väistämättä sidoksissa yhteiskuntiemme tulevaisuuteen. Vain uudistamalla yhteis­kunnalliset ajattelu- ja toiminta­mallimme meillä on mahdollisuus huolehtia riittävästi ympäristömme tulevaisuudesta.

Meidän tulee tehdä kaikkemme sen eteen, että yhteis­kunnalliset päättäjät meillä ja muualla heräisivät tunnustamaan tämän tosiasian.

Kirjoittaja on professori Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa.