Vuosituhannen alussa maailman johtajat päättivät YK:ssa, että maailmasta tehtäisiin parempi paikka. Kun vuosituhat­tavoitteiden aikakausi päättyi viime vuoden lopussa, raportoitiin niiden pelastaneen miljoonien ihmisten hengen ja parantaneen vielä useampien elinoloja.

Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys väheni merkittävästi viimeisten vuosi­kymmenten aikana. Vuonna 1990 lähes puolet kehitysmaiden ihmisistä eli alle 1,25 dollarilla päivässä. Osuus on pudonnut 14 prosenttiin vuonna 2015.

Otsonia tuhoavat aineet on käytännössä hävitetty vuoden 1990 jälkeen ja otsoni­kerroksen odotetaan elpyvän tämän vuosisadan puolivälissä. 1,9 miljardia ihmistä oli liitettynä vesijohto­verkostoon vuonna 1990, nyt vastaava luku on 4,2 miljardia. (UN 2015). Tuloksia voi tutkia tarkemmin verkosta: www.globalis.fi.

Tänään YK uskoo kestävään kehitykseen

Syyskuussa 2015 YK:n yleiskokous päätti asettaa – rohkaistuneena vuosi­tuhat­tavoitteiden onnistumisesta – vieläkin kovemmat tavoitteet vuodelle 2030. Nyt huomiota ei enää kohdisteta vain kehitysmaihin vaan tavoitteet koskevat kaikkia maita, niin kehitysmaita kuin kehittyneempiäkin.

Teollisuusmaille asetetaan muun muassa ympäristöön, tasa-arvoon ja kulutus- ja tuotanto­tapoihin kohdistuvia tavoitteita, joiden toteuttamisessa riittää haasteita kaikille. Mottona on: kukaan ei jää kehityksestä jälkeen.

Päätavoitteet on edelleen jaettu yhteensä 169 alatavoitteeseen. Tavoitteiden toteutumista seurataan maailman­laajuisilla tilasto­indikaattoreilla, joita ensimmäisissä ehdotuksissa oli runsaasti yli 200. Kun tilastoasiantuntijat pääsivät YK:n tilastokomitean johdolla mukaan keskusteluihin, halusivat he rajoittaa indikaattoreiden määräksi noin 120.

Tilastokomitean kokouksessa maaliskuun alussa käsitellään indikaattoreita, mutta lopullinen yksityiskohtainen päätös indikaattoreista on tarkoitus tehdä vasta kesäkuussa 2016.

Maailmanlaajuisesti tavoitteena on, että kaikki maat raportoivat edistymisestään YK:lle vähintään kaksi kertaa vuoteen 2030 mennessä. Kansallisen seurannan tueksi maat voivat identifioida kansallisia indikaattoreita, jotka täydentävät globaali-indikaattoreita.

Lisäksi laaditaan YK:n alajärjestökohtaisia alueellisia raportteja. Eurooppa kuuluu 56 jäsenmaan muodostamaan Euroopan talous­komissioon (ECE), johon Euroopan lisäksi kuuluvat USA, Kanada ja Keski-Aasian tasavallat. On hyvin mahdollista, että maailman­laajuisten indikaattoreiden lisäksi halutaan alueellisia indikaattoreita, jotka kuvaisivat paremmin alueellisia erityis­piirteitä.

Tilastoviranomaisille on kaavailtu tärkeää asemaa tietojen kokoamisessa. Tehtävä vaatii lisää resursseja varsinkin kehitys­maiden tilastojen tuotantoon. Myös kehittyneistä maista on koottava uusia tietoja ennen kaikkea ympäristö- ja sosiaali­tilastojen alueilta. Taloustilastoissa uusien tietojen tarve on pienempi.

YK:n tilastosuosituksen mukainen ympäristötilinpito on hyvä tietolähde monille indikaattoreille. Ympäristötilinpito on kuitenkin toistaiseksi olemassa vasta EU-maissa asetuksen velvoittamana ja muutamassa edistyksellisemmässä tilastomaassa, kuten Kanadassa ja Australiassa. Sitä tosin otetaan käyttöön nopeasti eri puolilla maailmaa.

Noin kolmasosa YK:n indikaattoreista on sellaisia, että ne eivät perustu lainkaan tilastotietoon, vaan erilaiseen hallinnolliseen tietoon. Tällaisia ovat esimerkiksi niiden maiden lukumäärä, joilla on kestävän tuotannon ja kulutuksen toiminta­ohjelma tai vastaava (Indikaattori 12.1.1) tai kehitysmaiden osuus kansainvälisten järjestöjen jäsenistä ja niiden ääniosuus (16.8.1).

Tällaistenkin tietojen kokoaminen aiotaan sälyttää tilasto­viranomaisten kontolle. Tämä merkitsee yhteistyö­verkoston laajentamista kansallista tilastotointa olennaisesti laajemmaksi.

Tilasto­virastot joutuvat siis selvittämään erilaisten ohjelmien olemassaoloa ja tulkitsemaan niiden luonnetta tai selvittämään mihin kansainvälisissä järjestöissä maa on jäsenenä ja mikä on niiden osuus äänivallasta.

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ovat jäsenmaiden hallitusten virkamiesten neuvottelu­taidon tulos. Lopullisen tuloksen kannalta ratkaisevaa onkin se, kuinka hyvin poliittiset päättäjät eri sektoreilla sitoutuvat näihin tavoitteisiin.

Hyvät seurantaindikaattorit ovat tärkeä väline sitouttamisessa. Liian yksityis­kohtaiset indikaattorit saattavat tehdä karhun­palveluksen asialleen: harvat maat pystyvät niitä tuottamaan, eivätkä ne tavoita päättäjiä silloinkaan, kun tiedot onnistutaan keräämään.

Valtioneuvoston kanslia johtaa toimeenpanoa

Suomessa pääministeri Juha Sipilän hallituksen ohjelmaan on kirjattu, että vuoden 2016 aikana laaditaan kansallinen suunnitelma YK:n kansain­välisen kestävän kehityksen toiminta­ohjelman toteuttamiseksi. Lisäksi eduskunnan käsittelyssä on ”Suomen kehitys­poliittinen linjaus”, jolla on yhtymäkohdat YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin

Valtioneuvoston kanslia vastaa kansallisen toiminta­suunnitelman laadinnan koordinoinnista. Toiminta­suunnitelmassa linjataan, miten eri politiikka­sektoreilla ja kansain­välisessä yhteistyössä toteutetaan kestävän kehityksen periaatteita ja tavoitteita sekä miten edistymistä seurataan ja arvioidaan.

Suunnitelmassa tunnistetaan myös Suomen vahvuudet ja heikkoudet ja esitetään ratkaisuja kestävän kehityksen vahvistamiseksi Suomen politiikassa.

YK:n tavoitteiden toimeenpanon takia Suomen tulee tarkistaa politiikkaansa eri alueilla. Esimerkiksi luonnon moni­muotoisuuden, kansalaisten hyvinvoinnin, perustarpeiden ja tasa-arvon, kestävien kulutus- ja tuotantotapojen, energian­käytön, uusiutuvan energian ja ilmasto­politiikan osalta tarvitaan toimia kotimaassa.

Köyhyyden poistaminen ja ruokaturvan parantaminen ovat tavoitteita, joita edistetään parhaiten kehitys­politiikan avulla. Ulko- ja kehitys­politiikassa keskeisimpiä tavoitteita ovat rauhan­omaisten yhteiskuntien ja oikeusvaltion edistäminen. Suomen omilla kulutus- ja tuotanto­tavoilla on materiaali- ja hankinta­ketjujen kautta vaikutuksia myös Suomen rajojen ulkopuolelle.

Käytännössä YK:n kestävän kehityksen ohjelman toteutumista edistetään virkamies­valmistelussa ja virkavastuulla. Lisäksi kestävää kehitystä edistävät parlamentaarisesti muodostettu Kehitys­poliittinen toimikunta ja pääministeri­vetoinen, jo 23 vuotta toiminut Kansallinen kestävän kehityksen toimikunta, joissa on edustus myös sidos- ja eturyhmistä sekä kansalais­järjestöistä.

Tilastokeskuksen ja koko tilastotoimen kannalta tämä merkitsee sitä, että on päätettävä, mikä on sen suhde indikaattoreihin. YK:n kestävän kehityksen indikaattoreiden lisäksi on koko joukko EU:n indikaattoreita, joihin Tilastokeskus ja muut tilasto­viranomaiset toimittavat tietoja, mutta joilla ei ole kansallista jakelua.

OECD:llä on vihreän kasvun indikaattorit, joista on kehitetty laajassa tutkimus­konsortiossa suomalaista sovellusta ”Vihreän kasvun avainindikaattorit”. Kansallista jakelua on jo alettu keskittää kestävän kehityksen indikaattoreiden ja hyvinvointi-indikaattoreiden osalta Findikaattorin yhteyteen, tosin nykyinen tekniikka asettaa rajoituksia.

Pitäisikö tilastotoimen virallisestikin tunnustaa läheinen suhteensa indikaattoreihin ja suunnitella jonkinlaista strategiaa tälle alueelle?

Kun bkt ei riitä…

Jo 1960-luvulta saakka bruttokansantuotetta (bkt) on kritisoitu hyvinvoinnin mittarina. Sitä on ehdotettu korjattavaksi, täydennettäväksi tai korvattavaksi vaihtoehtoisilla mittareilla, jotta hyvinvointia saataisiin paremmin mitattua.

Brundtlandin komission 1980-luvun lopulla luoma kestävän kehityksen käsitteen mittaaminen on toinen kivi, joka on hiertänyt tilasto­järjestelmien kehittäjien kengässä jo pitkään. Näitä molempia asioita käsitteli kuuluisa Stiglitzin – Senin – Fitoussin komitean raportti vuodelta 2009.

Raportissa esitettiin hyvinvoinnin mittaamisen parantamista tekemällä muutoksia kansan­talouden tilinpito­järjestelmään ja täydentämällä sosiaali­tilastoja. Kestävän kehityksen mittaamisen osalta komitea ehdotti juuri sen tapaisten mittaristojen kehittämistä, jollaista YK:ssa on nyt valmisteltu. Tuskin kuitenkaan ajateltiin, että indikaattoreita tarvitaan näin paljon.

Myös Suomessa asetettiin vuonna 2010 työryhmä valmistelemaan ”laajemman kehitys­indikaattorin ottamista brutto­kansan­tuotteen rinnalle lähivuosina.” Työryhmä ei uskonut yhden indikaattorin mahdollisuuteen ja otsikoikin raporttinsa: Bkt ja kestävä hyvinvointi. Yksi luku ei riitä suomalaisen yhteiskunnan tilan kuvaamiseen. (2011)

…mutta varastaa yhä shown

Kun ”vihreä BKT” on ollut 1990-luvulta alkaen paljon esillä mediassa ja politiikassa, siihen on kohdistunut myös suuria toiveita. Paremman mittarin odotettiin ohjaavan yhteiskuntaa parempiin päätöksiin. Onkin ollut turhauttavaa huomata, että vaikka paljon lisää tietoa ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä kehityksestä on tuotu saataville, sen käyttö päätöksenteossa on jäänyt vähäiseksi.

Päästöistä ilmaan, jätteistä, ympäristön­suojelumenoista on julkaistu jo pitkään tietoja ennen EU:n ympäristö­tilinpito­asetustakin, samoin tulonjaosta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta on tuotettu jo pitkään tietoja. Silti ne saavat mitättömän vähän julkisuutta verrattuna bkt:hen.

Kansantalouden tilin­pidostakaan huomiota saavat harvemmin muut tiedot kuin bkt, esimerkiksi käytettävissä olevat tulot tai työllisyys.

Kestävää kehitystä – ymmärrettävästi, kiitos

YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ja niiden seuranta merkitsee sitä, että nämä uudet tilastotiedot otetaan laajemmin käyttöön. Asetetut tavoitteet ovat monessa suhteessa poliittisten kompromissien tulosta ja hyvä tulos ovatkin. Politiikka heijastuu myös indikaattoreiden valintaan.

Perusasioita ei kuitenkaan saisi unohtaa: indikaattorin tietojen pitää olla saatavissa, indikaattorin viesti pitää pystyä tulkitsemaan ja indikaattorissa pitää tapahtua muutoksia. Monia muitakin omaisuuksia hyviltä indikaattoreilta vaaditaan.

Kestävän kehityksen indikaattoreille on kehitetty hieno teoreettinen kehikko, jossa on otettu huomioon tietojen saatavuus sekä se, että kehikko kuvaa kattavasti ja teoreettisesti perustellusti kestävää kehitystä (UNECE 2013). Indikaattorien käyttäjät haluavat kuitenkin useimmiten tehdä indikaattoreista itsensä näköisiä: käyttäjät, eli tässä tapauksessa poliittiset päättäjät, haluavat asettaa painotuksensa itse.

Tärkeintä olisi hyvä vuorovaikutus indikaattoreiden tulevien käyttäjien ja niiden suunnittelijoiden välillä. Olisi hyvä, jos jo ohjelman tekovaiheessa niiden kirjoittajat käyttäisivät käsitteitä, jotka ylipäätänsä on mitattavissa tai tulkittavissa.

Poliittisten ohjelmien tavoitteita tulkitessa on usein ihmetyttänyt se, ymmärtävätkö kirjoittajat itsekään mitä tavoittelevat. Ainakaan se ei ole auennut minulle, eikä monelle muulle. 

----------------------------------------------------------------------

Kestävän kehityksen tavoitteet

1. Köyhyyden poistaminen kaikissa muodoissaan kaikkialla

2. Nälän poistaminen, ruokaturvan saavuttaminen, ravitsemuksen parantaminen ja kestävän maa­talouden edistäminen

3. Terveellisen elämän varmistaminen ja kaikenikäisten ihmisten hyvinvoinnin edistäminen

4. Osallistavan, tasa-arvoisen ja laadukkaan koulutuksen takaaminen ja kaikkien ihmisten elinikäisten oppimis­mahdollisuuksien edistäminen

5. Sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttaminen sekä naisten ja tyttöjen voimaan­nuttaminen

6. Veden saannin ja kestävän käytön sekä sanitaation varmistaminen kaikille

7. Kohtuuhintaisen, luotettavan, kestävän ja nyky­aikaisen energiasaannin varmistaminen kaikille

8. Jatkuvan, osallistavan ja kestävän taloudellisen kasvun, tuottavan täys­työllisyyden ja säällisten työpaikkojen edistäminen

9. Kestävän infrastruktuurin rakentaminen sekä osallistavan ja kestävän teollistumisen ja innovaatioiden edistäminen

10. Eriarvoisuuden vähentäminen maiden sisällä ja niiden välillä

11. Osallistavien, turvallisten ja kestävien kaupunkien ja asuin­yhdys­kuntien luominen

12. Kestävien kulutus- ja tuotantotapojen varmistaminen

13. Kiireellisten toimien käynnistäminen taisteluun ilmaston­muutosta ja sen vaikutuksia vastaan

14. Valtamerien ja muiden merien sekä merellisten luonnonvarojen suojeleminen ja niiden kestävä käyttö

15. Maaekosysteemien suojeleminen ja ennallistaminen sekä kestävän käytön edistäminen; metsien kestävä hallinta; aavikoitumisen, maaperän köyhtymisen ja luonnon monimuo­toisuuden häviämisen pysäyttäminen

16. Rauhanomaisten ja osallistavien yhteiskuntien tukeminen; oikeus­palvelujen tarjoaminen kaikille; tehokkaiden, vastuullisten ja osallistavien instituutioiden rakentaminen

17. Kestävän kehityksen toimeenpanon tuen vahvistaminen ja globaalin kestävän kehityksen kumppanuuden elvyttäminen

------------------------------------------------------------------

Rikkaat maat stressitestissä: Missä Suomi on hyvä, missä huono?

Christian Kroll (2015) on laatinut YK:n kestävän kehityksen tavoitteista raportin: Ovatko rikkaat maat valmiita? Siinä selvitetään, täyttävätkö rikkaat maat oman osuutensa kestävän kehityksen sopimuksesta. Kyseessä on ensimmäinen ”stressitesti” rikkaille maille siitä, miten niitä arvioidaan suhteessa seuraavan 15 vuoden tärkeimpiin maailman­laajuisiin tavoitteisiin.

Stressitestissä annetaan tilannekuva rikkaiden maiden kyvystä kantaa vastuunsa maailman­laajuisesta kestävästä kehityksestä. Rikkailla mailla tarkoitetaan OECD:n 34 jäsenmaata.

Stressitesti osoittaa, että Ruotsia, Norjaa, Tanskaa, Suomea ja Sveitsiä voidaan pitää valmiina Kestävän kehityksen tavoitteisiin. Suomi saa SDG-indeksissä (Sustainable Development Goals) arvon 7,52. Ruotsi parhaana maana saa arvon 7,86 ja testin viimeinen, Meksiko arvon 4,91.

Indeksi on laskettu niin, että kussakin indikaattorissa mitataan etäisyyttä parhaimpaan ja huonoimpaan tulokseen. Paras tulos saa arvon kymmenen ja huonoin arvon yksi. Eri indikaattoreiden tulokset on yhdistetty laskemalla painottamaton aritmeettinen keskiarvo.

Yli puolessa indikaattoreista Suomi on kymmenen parhaan maan joukossa ja viiden parhaan joukossa 13 indikaattorissa 34:stä. Suomi on huonoimman kolmanneksen joukossa vain viidessä indikaattorissa ja viiden huonoimman joukossa vain kahdessa indikaattorissa.

Naisia paljon eduskunnassa, palkkaerot kuitenkin suuret

Suomessa vallitsee mielenkiintoinen ristiriita sukupuolten tasa-arvon osalta: meillä on toiseksi eniten naisia parlamentissa Ruotsin jälkeen, 42,50 prosenttia. Ruotsissa on 45 prosenttia. Suomen osuuden arvoa lisää se, että meillä tuloksen ovat saavuttaneet naiset itse henkilövaalissa. Ruotsissa tulos on käytännössä päätetty puolueissa, koska siellä on käytössä listavaalit.

Sen sijaan miesten ja naisten välinen palkkaero on Suomessa OECD:n kahdeksanneksi suurin, 18,7 prosenttia. Miesten ja naisten ammatit ovat meillä eriytyneet voimakkaasti. Uudessa Seelannissa palkkaero on pienin, vain 5,60 prosenttia.

Vähän köyhyyttä, paljon puhdasta vettä

Köyhyyden torjunnassa Suomi on kehittyneiden maiden huippuluokkaa. Köyhyys­asteemme (6,6 %) on neljänneksi alhaisin. Köyhyysaste tarkoittaa niiden ihmisten osuutta, jotka jäävät köyhyys­rajan alapuolelle. Köyhyysraja on määritelmän mukaan puolet koko väestön mediaanitulosta.

Köyhyys­kuilumme (21,7 %) on OECD:n pienin. Köyhyyskuilu tarkoittaa sitä, montako prosenttia köyhien keskitulosta jää köyhyysrajan alapuolelle. Se siis mittaa köyhyyden vakavuutta.

Meillä riittää myös puhdasta vettä. Puhtaan veden ottomme on vain 1,53 prosenttia uusiutuvista vesi­varoistamme. Meitä suuremmat vesivarat on vain Islannilla, Norjalla, Uudella Seelannilla ja Kanadalla. Kaikki suomalaiset on liitetty jätevesien käsittelyyn, kuten kahdeksan muunkin OECD-maan kansalaiset.

PISA-tuloksissa meitä edellä on vain Etelä-Korea ja Japani. Ja vaikka ei uskoisi, suomalaiset ovat erittäin tyytyväisiä elämäänsä. Vain tanskalaiset, islantilaiset ja sveitsiläiset ovat meitä tyytyväisempiä.

Kasvihuonekaasupäästömme ovat alhaisia suhteessa bruttokansan­tuotteeseen, jos otetaan huomioon myös nielut eli maankäyttö ja sen muutokset sekä metsätalous. Korruptiomme on kolmanneksi pienintä Tanskan ja Uuden Seelannin jälkeen.

Kulutamme paljon energiaa ja materiaaleja

Suomen energiankulutus suhteessa bruttokansantuotteeseen on OECD:n kolmanneksi korkein Islannin ja Viron jälkeen. Pääasiallinen syy tähän on raskas tuotanto­rakenteemme. Teollisuus kuluttaa energiasta lähes puolet. Kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydetkin vaikuttavat. Toisaalta uusiutuvan energian osuus on meillä neljänneksi korkein.

Kulutamme myös materiaaleja henkeä kohden neljänneksi eniten OECD:ssä, edellämme ovat vain kaivos­maat: Australia, Chile ja Norja. Suomen kotimainen materiaalien kulutus (DMC) oli 34,32 tonnia henkeä kohden, kun OECD:n keskiarvo oli 18,94 tonnia.

Kaivosten ohella kulutamme maa-aineksia, hiekkaa, soraa ja kiveä runsaasti myös rakentamisessa. Kohta ilmestyvän pohjoismaisen raportin mukaan kulutamme ei-metallisia mineraaleja bkt:hen suhteutettuna noin kaksi kertaa niin paljon kuin Ruotsi, jossa luonnon­olosuhteiden pitäisi olla melko samanlaiset. (Making the environment count 2016).

Leo Kolttola on Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö, jolla on pitkäaikainen kokemus kestävän kehityksen indikaattoreista. Hän tuntee hyvin myös ympäristö- ja energiatilastot.

Lähteet: 

Bkt ja kestävä hyvinvointi 2011. Yksi luku ei riitä suomalaisen yhteiskunnan tilan kuvaamiseen. Valtioneuvoston kanslian raporttisarja 12/2011.

Kroll, Christian 2015. Sustainable Development Goals: Are the rich countries ready?

Making the environment account – Nordic accounts and indicators for analysing and integrating environment and the economy. TemaNord 2016:507. (Tulossa)

Stiglitz, Joseph E. – Sen, Amartyan – Fitoussi, Jean-Paul 2009. Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress.

UN 2015. United Nations. The Millennium Development Goals Report.

UNECE 2013. United Nations Economic Commission for Europa. Measuring Sustainable Development.