Viime aikoina on keskusteltu paljon pienten lasten äitien pitkistä perhevapaista sekä naisten työmarkkina-aseman että tasa-arvoisen vanhemmuuden näkökulmasta. Kuitenkin ne äidit, joilla on voimassa oleva työsuhde perhevapaan aikana, palaavat nopeasti perhevapailta takaisin töihin (SVT, Työvoimatutkimus, 2019). Kun lapsiperheissä molemmat vanhemmat tai yksinhuoltajavanhempi ovat töissä, on tarpeellista löytää keinoja työn ja perheen yhteensovittamisen helpottamiseksi. Yksi keino voi olla työaikajoustojen aktiivinen käyttö.

Suomessa on monia muita Euroopan maita tavallisempaa, että lapsiperheiden äidit ovat kokoaikatyössä. Alle 18-vuotiaiden lasten työllisistä äideistä vain 15 prosenttia teki osa-aikatyötä vuonna 2018 (SVT, Työvoimatutkimus, 2019). Kattavasta päiväkotijärjestelmästä huolimatta työn ja perheen yhteensovittaminen vaatii usein järjestelyjä lastenhoidon järjestämiseksi erityisesti silloin, kun molemmat vanhemmat ovat kokoaikatyössä.

Perhemyönteiset työpaikat, joissa on mahdollista järjestellä työaikaa tarpeen niin vaatiessa, helpottavat lapsiperheiden arkea. Usein oman aseman vakiinnuttaminen työmarkkinoilla ja pikkulapsivaihe osuvat perheissä samaan aikaan. Se, minkä verran pystyy vaikuttamaan omaan työaikaansa, vaihtelee työn ja monien muiden olosuhteiden mukaan. Vuorotyö, yksinhuoltajuus tai lastenhoidossa auttavien sosiaalisten verkostojen puute aiheuttavat lisähaasteita työn ja perheen yhteensovittamiseen.

Lapsiperheiden vanhempien työn ja perheen yhteensovittamista voidaan helpottaa esimerkiksi erilaisin työaikajoustoin: osa-aikatyön ja etätyön mahdollisuus, työaikaliukumat sekä mahdollisuus pitää vapaapäiviä tai hoitaa lapsen asioita myös sellaisissa tilanteissa, joissa se vaatii vanhempien poistumista kesken työpäivän, kuten esimerkiksi lapsen neuvolakäynti tai päiväkodin keskustelut.

Tässä artikkelissa tarkastelen työaikajoustoja sekä lapsiperheiden vanhempien kokemuksia niistä työn ja perheen yhteensovittamisen näkökulmasta. Tulokset perustuvat Tilastokeskuksen Työn ja perheen yhteensovittaminen 2018 -tutkimuksen aineistoon (ks. kuvaus artikkelin lopussa).

Tarkastelen artikkelissa lapsiperheiden vanhempia, joilla on hoivavastuita omista ja/tai puolison alle 15-vuotiaista lapsista. Suurin osa näistä lapsista asuu samassa kotitaloudessa molempien tai toisen vanhempansa kanssa. Osa lapsista asuu kotitalouden ulkopuolella, mutta toinen vanhempi ja hänen puolisonsa huolehtivat heistä säännöllisesti.

Yhteensovittaminen vaikeaa vuorotyötä tekevillä

Vaikka työ ja perhe rikastuttavat elämää ja antavat voimavaroja, niiden yhteensovittamisesta voi aiheutua ristiriitoja ja psyykkistä kuormitusta. Monet vanhemmat kokevat laiminlyövänsä työtä perheasioiden takia ja toisaalta laiminlyövänsä perhettä työasioiden takia (Sutela & Lehto, 2014).

Sekä naiset että miehet olivat vähemmän kuormittuneita, kun he lakkasivat ajattelemasta työtä kotona ja toisaalta he tunsivat olevansa energisempiä lasten kanssa, kun he kävivät töissä. Toisaalta psyykkinen kuormitus lisääntyi, jos he tunsivat laiminlyövänsä perhettä työn takia tai päinvastoin. (Viertiö ym., 2019).

Työn ja perheen yhteensovittamisessa on eroja sukupuolten välillä. Naiset huolehtivat miestä useammin kotitöistä (Sutela & Lehto, 2014) ja kokevat olevansa vastuussa suurimmasta osasta kotitöitä (Pietiläinen & Attila, 2018; Närvi & Salmi, 2019; Pääkkönen, 2019).

Pitkät työpäivät vaikuttavat hyvinvointiin ja tunteeseen kotiasioiden laiminlyömisestä. Väsymys ja tunne siitä, että ei jaksa tehdä työpäivän jälkeen asioita joista nauttii, on selvästi yhteydessä työviikon keskimääräiseen pituuteen. (Sutela, 2015).

Työ- ja perheajan sopiva tasapaino auttaa jaksamaan sekä kotona että työssä paremmin. Työn ja perhe-elämän sujuva yhdistäminen parantaa hyvinvointia sekä työssä että kotona. Työn joustavuus ja vaikutusmahdollisuudet työaikoihin parantavat työhön sitoutumista, työssä jaksamista sekä työtyytyväisyyttä, vähentävät sairauspoissaoloja ja lisäävät tuottavuutta (Kelly ym., 2008).

Työn ja perheen yhteensovittaminen 2018 -tutkimuksen mukaan työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu vanhempien mielestä tällä hetkellä melko hyvin. Vajaa kolmasosa vanhemmista (32 %) totesi yhteensovittamisen sujuvan erittäin hyvin. Suurimmalla osalla vanhemmista on kuitenkin vähintään jonkin verran hankaluuksia työn ja perheen yhteensovittamisessa. Naisten ja miesten vastauksissa ei ollut eroa.

Sen sijaan vanhempien koulutustausta, lasten määrä ja vuorotyö vaikuttivat arvioihin. Ilman perusasteen jälkeistä tutkintoa olevista useampi (38 %) piti yhteensovittamista erittäin onnistuneena verrattuna korkea-asteen tutkinnon suorittaneisiin (29 %).

Yhteensovittaminen sujui useammin erittäin hyvin perheissä, joissa oli yksi lapsi (36 %), kuin useamman lapsen perheissä (28 %). Ei liene yllätys, että yhteensovittaminen sujui heikommin vuorotyötä tekevillä kuin sitä tekemättömillä. Yhteensovittamisen onnistuminen erittäin hyvin oli selvästi harvinaisempaa vuorotyötä tekevillä (24 %) kuin niillä, jotka eivät olleet vuorotyössä (34 %).

Vanhemmilta kysyttiin myös tarkemmin syitä, jotka vaikeuttavat työn ja perheen yhteensovittamista. Ne äidit ja isät, joilla oli yksi tai useampia yhteensovittamista haittaavia tekijöitä, mainitsivat useimmin työaikoihin liittyvät tekijät: pitkät työpäivät, vaativa tai uuvuttava työ sekä ennustamattomat tai vaikeat työajat. Toisaalta työn ja perheen yhteensovittamista helpottavana tekijänä mainittiin useimmin itselle sopivat työajat.

Miehillä ja korkeasti koulutetuilla paremmat vaikutusmahdollisuudet työaikoihin 

Palkansaajista kaksi kolmasosaa sanoi pystyvänsä yleensä vaikuttamaan työnsä alkamis- tai päättymisajankohtiin, jotta saisi lasten hoidon järjestettyä. Miehet (71 %) ilmoittivat naisia (63 %) useammin, että heidän on mahdollista vaikuttaa niihin (kuvio 1).

Koulutusaste oli yhteydessä vaikutusmahdollisuuksiin työajoissa. Korkeintaan perusasteen suorittaneista reilu puolet, mutta korkea-asteen tutkinnon suorittaneista kolme neljäsosaa piti yleensä mahdollisena vaikuttaa työnsä alkamis- ja päättymisajankohtiin. Pieni osa vastaajista (4 %) ei osannut sanoa, onko heillä mahdollisuus vaikuttaa työn alkamis- tai päättymisajankohtaan. Tietämys vaikutusmahdollisuuksista oli yleensä parempi korkeammin kuin matalammin koulutetuilla.

Kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa olevilla oli vähiten vaikutusmahdollisuuksia työn alkamis- ja päättymisajankohtiin. Heistä puolet sanoi pystyvänsä yleensä vaikuttamaan näihin aikoihin, kun muilla sektoreilla osuus oli huomattavasti suurempi (valtio 76 %, yksityinen 73 %).

Ammattialoittain tarkasteltuna työn alkamis- ja päättymisajankohtiin pystyivät yleensä vaikuttamaan harvimmin suojelu- ja vartiointityöntekijät, esimerkiksi palomiehet ja poliisit, prosessityöntekijät sekä opettajat, siivoojat, hoitoalan työntekijät kuten lähihoitajat.

Eniten vaikutusmahdollisuuksia oli muun muassa tuotantotoiminnan ja yhteiskunnan peruspalveluiden johtajilla, liike-elämän ja hallinnon sekä tieto- ja viestintäteknologian erityisasiantuntijoilla sekä toimistotyöntekijöillä ja laskennan ja varastoinnin toimistotyöntekijöillä.

Alle 15-vuotiaiden lasten 18–64-vuotiaista vanhemmista suuri osa tekee yleensä alle 40 tunnin työviikkoa (58 %). Alle 35 tunnin työviikko oli 14 prosentilla ja 35–39 tunnin työviikko 44 prosentilla vanhemmista. Kuitenkin myös pitempää työviikkoa tekevien osuus on suuri (42 %), erityisesti isien. Jopa yli puolet (57 %) isistä sanoo, että heidän tavanomainen viikkotyöaikansa on yli 40 tuntia.

Työpäivän aloittamis- ja päättymisajan lisäksi vanhemmilta kysyttiin, kuinka paljon he pystyvät vaikuttamaan työpäivän pituuteen ja työn ajoittumiseen. Isät kokivat vaikutusmahdollisuutensa paremmiksi kuin äidit.

Keskimäärin 43 prosenttia vastanneista oli sitä mieltä, että heillä oli erittäin tai melko hyvät mahdollisuudet vaikuttaa työpäivänsä pituuteen. Miehistä lähes puolet (48 %) oli tätä mieltä ja naisista 37 prosenttia. Vastaavasti miehet (25 %) pitivät naisia (37 %) harvemmin vaikutusmahdollisuuksiaan työpäivän pituuteen melko vähäisinä tai lähes olemattomina. (Kuvio 2).

Yrittäjillä enemmän joustonmahdollisuuksia kuin palkansaajilla

Alle 35-vuotiaat vanhemmat kokivat vaikutusmahdollisuutensa työpäivän pituuteen vähäisemmäksi kuin vanhempiin ikäryhmiin kuuluvat. Nuorista 39 prosenttia pystyi vaikuttamaan työpäivän pituuteen, kun taas 55–64-vuotiaista lähes puolet sanoi voivansa vaikuttaa siihen (kuvio 3).

Korkea-asteen tutkinnon suorittaneista noin puolet piti vaikutusmahdollisuuksiaan vähintään melko hyvänä, kun taas alemman tutkinnon suorittaneista samaa mieltä oli reilu kolmasosa.

Ammattiaseman suhteen mahdollisuudet vaikuttaa työpäivän pituuteen olivat hyvin erilaiset. Yrittäjistä ja yrittäjäperheenjäsenistä 71 prosenttia piti vaikutusmahdollisuuksiaan erittäin tai melko hyvinä, kun taas työntekijäammateissa toimivista palkansaajista vain 25 prosenttia. Toimihenkilöt olivat näiden kahden ryhmän välissä (alemmat 34 % ja ylemmät toimihenkilöt 54 %).

Palkansaajista suurin osa eli lähes puolet tekee 35–39 tunnin työviikkoa, yrittäjistä taas harva. Osa yrittäjistä tekee lyhyttä työviikkoa, mutta suurin osa (69 %) tekee yli 40 tunnin työviikkoa. Yrittäjillä näyttää kuitenkin olevan palkansaajiin verrattuna työpäivissä enemmän joustonmahdollisuuksia, vaikka moni tekeekin pitkää työviikkoa.

Noin joka toisella yksityisellä (49 %) ja valtion sektorilla (54 %) työskentelevällä oli erittäin tai melko paljon mahdollisuuksia vaikuttaa työpäivän pituuteen. Sen sijaan kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa olevilla vain joka viidennellä (22 %).

Isompien lasten vanhempiin verrattuna harvempi 1-vuotiaan lapsen vanhempi arvioi omat vaikutusmahdollisuutensa työpäivän pituuteen hyviksi. Yksivuotiaiden vanhemmista jo selvästi suurempi osa on palannut töihin (SVT, Työvoimatutkimus, 2019). Tämän ikäiset lapset ovat kuitenkin vielä niin pieniä, että vanhemmat useammin saattavat kaivata enemmän mahdollisuuksia lyhentää työpäiviä kuin isompien lasten vanhemmat.                    

Vastanneista 39 prosenttia sanoi voivansa vaikuttaa työn ajoittumiseen, miehistä useampi kuin naisista (kuvio 4). Koettu vaikutusmahdollisuus lisääntyi iän myötä.

Yrittäjillä oli eniten vaikutusmahdollisuuksia työnsä ajoittumiseen. Heistä 61 prosenttia pystyi vaikuttamaan siihen erittäin tai melko paljon, kun taas toimihenkilöillä oli vähemmän vaikutusmahdollisuuksia (ylemmät 49 % ja alemmat 33 %) ja työntekijöistä vain joka viides oli sitä mieltä, että heillä oli hyvät vaikutusmahdollisuudet työn ajoittumiseen.

Kunnallisen sektorin palkansaajien vaikutusmahdollisuudet olivat heikommat kuin muilla sektoreilla työskentelevien. Lasten määrän suhteen erot olivat pieniä.               

Lomien ja vapaiden ajankohtaan voitiin vaikuttaa paremmin kuin työpäivän pituuteen tai työn ajoittumiseen. Vastaajista 62 prosenttia oli sitä mieltä, että heillä oli erittäin tai melko paljon vaikutusmahdollisuutta lomien ja vapaiden ajankohtiin (kuvio 5). Tässä oli kuitenkin selvä ero naisten ja miesten välillä. Miehistä 67 prosenttia ja naisista 56 prosenttia piti vaikutusmahdollisuuksiaan hyvinä. Iällä sen sijaan ei ollut mitään yhteyttä tähän. 

Kunnan palveluksessa olevien mahdollisuus vaikuttaa lomien ja vapaiden ajankohtaan oli parempi kuin työpäivien pituuteen tai työn ajoittumiseen, mutta tässäkin harvemmin niin hyvä (47 %) kuin muilla sektoreilla työskentelevillä (valtio 71 %, kunta 66 %).              

Työpäivän pituuteen ja ajoittumiseen verrattuna vaikutusmahdollisuuksissa lomien ajankohtiin ei ollut yhtä suuria eroja taustatekijöiden suhteen. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneista kaksi kolmasosaa piti vaikutusmahdollisuuksiaan hyvinä, kun toisen asteen tai korkeintaan perusasteen tutkinnon suorittaneista tätä mieltä oli alle 60 prosenttia.

Yrittäjistä ja ylemmistä toimihenkilöistä samoin kaksi kolmesta koki vaikutusmahdollisuutensa hyvinä, ja alemmista toimihenkilöistä (59 %) ja työntekijöistä (56 %) pienempi osa. Lasten lukumäärä ja nuorimman lapsen ikä eivät olleet yhteydessä vaikutusmahdollisuuksiin lomien ja vapaiden pitämisessä.

Kuntasektorilla työskenteleville vapaapäivän järjestäminen lapsen hoitamiseksi vaikeinta

Palkansaajia pyydettiin arvioimaan, onko heidän mahdollista järjestää työaikansa siten, että tarvittaessa voi pitää päivän vapaata lasten hoitamisen vuoksi käyttämättä siihen lomapäiviä. Nämä vapaapäivät sisälsivät myös työsopimuslain mukaisen oikeuden saada enintään neljä työpäivää kerrallaan tilapäistä hoitovapaata äkillisesti sairastuneen alle 10-vuotiaan lapsen hoitamiseksi. Vastausvaihtoehdot olivat: yleensä mahdollista, harvoin mahdollista, ei ole mahdollista tai ei tiedä, onko se mahdollista.

Kaksi kolmesta vastaajasta sanoi, että heillä on yleensä tarvittaessa mahdollisuus järjestää vapaata lasten hoitamiseen. Toisaalta 18 prosenttia ei pitänyt vapaapäivän järjestymistä mahdollisena ja viisi prosenttia ei tiennyt, onko se mahdollista. Kuntasektorin palkansaajat ja vuorotyötä tekevät sanoivat muita useammin, että vapaapäivän järjestäminen lasten hoitamiseksi ei ole mahdollista tai onnistuu harvoin.

Miehille oli naisia tavallisemmin mahdollista järjestää työaikaansa vapaan pitämiseksi lasten hoitamista varten. Työntekijäammateissa toimivista kahdeksan prosenttia, mutta ylemmistä toimihenkilöistä vain kolme prosenttia ei tiennyt, onko tällaista mahdollisuutta. Lapsen iällä tai lasten lukumäärällä ei ollut selvää vaikutusta tähän mahdollisuuteen.

Tässä tutkimuksessa miehet sanoivat naisia useammin vapaapäivien saamisen olevan mahdollista lasten hoitamiseksi. Sen sijaan Tasa-arvobarometrin 2017 vastaajista, joilla oli alle 12-vuotiaita lapsia, miehistä 30 prosenttia ja naisista kahdeksan prosenttia ei ollut edellisten kahden vuoden aikana jäänyt kertaakaan hoitamaan sairasta lasta (Hokka, 2018).

Työolotutkimuksen mukaan kahden kokoaikatyössä käyvän huoltajan perheissä äideistä 71 prosenttia ja isistä 60 prosenttia oli ollut sairaan lapsen vuoksi pois töistä viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana (Sutela, 2015).

Naiset ja miehet lyhentävät työaikaa eri tavoin lasten hoitamisen takia

Työssä nyt tai aikaisemmin olleista alle 15-vuotiaiden lasten vanhemmista noin 40 prosenttia sanoi tehneensä joskus työuransa aikana lyhempää työaikaa hoitaakseen lapsiaan (naisista 50 % ja miehistä 28 %).

Työaikaa oli lyhennetty siirtymällä kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön (44 %), tekemällä lyhyempiä työpäiviä (48 %) tai työskentelemällä vain silloin tällöin (8 %). Miehillä tavallisinta oli ollut työpäivien pituuden lyhentäminen kokoaikatyössä, kun taas naiset olivat siirtyneet useammin osa-aikatyöhön tai työskennelleet vain satunnaisesti (kuvio 6).              

Niiltä lapsiperheiden vanhemmilta, jotka eivät olleet lyhentäneet työaikaa lastenhoidon takia työuransa aikana, kysyttiin, olisivatko he joskus halunneet lyhentää työaikaansa lasten takia ja jos olisivat, mikä oli ollut suurin este työajan lyhentämiselle. Lähes kolmasosa (31 %) olisi halunnut lyhentää työaikaansa, mutta ei ollut kuitenkaan tehnyt näin. Selvästi tavallisimmin mainittu este oli taloudelliset syyt (45 %) ja toisena se, että töiden järjestäminen osa-aikaiseksi olisi ollut hankalaa (21 %).

Taulukossa 1 on esitetty esteenä olleet syyt tarkemmin. Naisten ja miesten vastaukset olivat pääsääntöisesti saman suuntaiset. Suurin ero naisten ja miesten käsityksissä oli siinä, että työajan lyhentämisestä olisi seurannut työmäärän pysyminen ennallaan, vaikka palkka olisi ollut pienempi. Tätä mieltä oli 12 prosenttia naisista, mutta vain 6 prosenttia miehistä.

Yrittäjillä tavallisin syy oli oma yritys sinänsä (41 %). Taloudelliset syyt mainitsi 27 prosenttia yrittäjistä, mutta 47 prosenttia palkansaajista. Viidennes palkansaajista koki töiden järjestämisen osa-aikaiseksi hankalaksi. Työnantajatyypin mukaan tarkasteltuna taloudelliset syyt olivat julkisen sektorin työntekijöillä esteenä lähes puolella (48 %) ja yksityisen sektorilla lähes yhtä usein (45 %).

Lähde: Tilastokeskus, Työvoimatutkimus, Työn ja perheen yhteensovittaminen 2018

Alle 15-vuotiaiden lasten vanhemmista noin 40 prosenttia oli lyhentänyt työaikaansa jossakin vaiheessa työuraansa hoitaakseen omia lapsiaan (kuvio 7). Jos vain toinen vanhempi oli lyhentänyt työaikaansa, se oli tavallisemmin äiti (21 %) kuin isä (7 %). Melko usein molemmat vanhemmat (13 %) olivat lyhentäneet työaikaansa lasten hoitamisen takia.

Sosioekonominen asema oli yhteydessä siihen, miten vanhemmat lyhensivät työaikaansa lasten hoitamisen takia. Työntekijäperheissä oli melko tavallista, että kumpikaan vanhempi ei ole lyhentänyt työaikaansa (73 %). Jompikumpi tai molemmat vanhemmat olivat lyhentäneet työaikaansa reilussa neljäsosassa työntekijäperheitä (27 %), hieman useammin toimihenkilöperheissä (alemmat 41 % ja ylemmät toimihenkilöt 45 %) ja tavallisimmin yrittäjäperheissä (70 %).                                 

Työn ja perheen sujuva yhteispeli hyödyttää koko yhteiskuntaa

Vaikka monet vanhemmat kokevat, että työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu melko hyvin, ovat työaikakysymykset keskeisessä asemassa lapsiperheen vanhempien jaksamisessa.

Tässä tutkimuksessa isät kokivat vaikutusmahdollisuutensa vaikuttaa työn alkamis- ja päättymisaikoihin, työnpäivän pituuteen, työn ajoittumiseen sekä lomien ja vapaiden ajoittumiseen parempina kuin naiset. Siitä huolimatta naiset jäivät miehiä useammin hoitamaan sairastunutta lasta kotiin.

Samanlaisia tuloksia naisten ensisijaisesta jäämisestä kotiin lapsen sairastuessa on saatu myös muissa tutkimuksissa (Hokka, 2018; Sutela, 2015). Korkeasti koulutettujen lapsiperheiden vanhemmilla sairaan lapsen hoitaminen oli kuitenkin jaettu tasaisemmin kuin muissa perheissä (Sutela, 2015).

Koulutus ja työn luonne ovat yhteydessä kokemuksiin työaikajoustojen mahdollisuudesta. Yleensä korkea-asteen tutkinnon suorittaneet, erityisasiantuntija- tai toimistotyössä olevat ja yrittäjät pystyvät helpoiten järjestelemään työaikojaan.

Vaikka yrittäjistä ja työtä palkatta tekevistä yrittäjäperheenjäsenistä monet tekevät pitkää työviikkoa, heillä näyttää silti olevan mahdollisuuksia järjestellä työpäivänsä pituutta ja työnsä ajoittumista paremmin kuin palkansaajilla keskimäärin.

Näyttää siis siltä, että työhön vaikuttamisen mahdollisuus vaihtelee sosioekonomisen aseman ja työn mukaan.

Kuntasektorilla on paljon sellaisia töitä, joissa työajoissa ja lomien ajoittumisessa ei ole niin paljon joustoja kuin muilla sektoreilla. Ammattiryhmiä, joissa pystyttiin heikoimmin vaikuttamaan työajan alkamis- ja päättymisajankohtiin, olivat tämän tutkimuksen tulosten mukaan suojelutyöntekijät (esimerkiksi poliisit ja palomiehet), prosessityöntekijät, opettajat, siivoojat, hoitoalan työntekijät.

Korkea-asteen tutkinnon suorittaneilla on yleensä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa työaikoihin kuin matalammin koulutetuilla. Siitä huolimatta korkeakoulutetuilla on enemmän uupumusta ja tyytymättömyyttä työn ja perheen yhteensovittamiseen. Vakavan työuupumuksen riski on kohonnut erityisesti useilla asiantuntijoilla, ylimmillä virkamiehillä ja johtajilla (Sutela & Lehto, 2014, s. 134).

Asiantuntijoilla työ helposti valuu kotiin ja työtä jatketaan toisinaan myös virallisen työajan jälkeen. Myös yrittäjillä työ ja vapaa-aika sekoittuvat helposti. Digitalisaatio on luonut mahdollisuuksia tehdä töitä monella tavalla, mutta toisaalta se on myös hämärtänyt työn ja vapaa-ajan rajoja (Sutela & Lehto, 2014, s. 231).

Verrattuna useisiin muihin läntisiin ja eteläisiin Euroopan maihin Suomessa tehdään vähemmän sekä osa-aikaista työtä (Eurostat) että yli 40 tunnin työviikkoa. Sen sijaan monissa Itä-Euroopan maissa osa-aikatyö on vähäisempää ja yli 40 tunnin työviikot tavallisempia kuin Suomessa.

Työolotutkimuksen mukaan EU-maissa tehdään keskimäärin enemmän sekä alle 35 tunnin (28 %) ja yli 40 tunnin (23 %) työviikkoa kuin Suomessa (vastaavassa järjestyksessä 19 % ja 18 %).  (Eurofound, 2013).

Äitien osa-aikatyötä pidetään yhtenä keinona siirtyä nopeammin työmarkkinoille perhevapaan jälkeen ja silti sovittaa yhteen työ ja perhe. Naiset ovatkin käyttäneet tätä keinoa siirtymällä kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön lasten ollessa pieniä. Äitien osa-aikatyö on tavallisinta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on 1 ̶ 2-vuotias (SVT, Työvoimatutkimus, 2019).

Suomessa miehet tekevät yleensä hyvin vähän osa-aikatyötä. Esimerkiksi Ruotsissa sekä äidit että isät tekevät enemmän osa-aikatyötä Suomeen verrattuna (Kambur & Pärnänen, 2017). Hoivavastuiden tasaisempi jakautuminen molempien vanhempien kesken voisi osaltaan helpottaa työn ja perheen yhteensovittamista.

Osa-aikatyö kiinnostaa pienten lasten vanhempia. Monet haluaisivat lyhentää työaikaansa, mutta usein taloudelliset syyt, vaikeus järjestää työ osa-aikaiseksi ja erityisesti naisilla pelko kokoaikatyön määrän tekemisestä pienemmällä palkalla ovat estäneet osa-aikatyöhön siirtymisen.

Toisaalta osa-aikatyöhön liittyy riskejä myös siinä mielessä, että työhön vaikuttaminen ja oman työuran kehittäminen voi kärsiä (Salmi, Lammi-Taskula & Mäntylä, 2016). Lisäksi työaikajousto voi ohjata pysyvästi osa-aikatyöhön (Kambur & Pärnänen, 2017).

Työllisyyden parantaminen ja syntyvyyden nostaminen sekä huoltosuhteen kestävyys ovat tällä hetkellä keskeisiä poliittisia tavoitteita. Löytyisikö työn ja perheen yhteensovittamisen helpottamisesta apua myös näiden tavoitteiden saavuttamiseen.

Työn ja perheen yhteensovittaminen koskee suurta joukkoa suomalaisista. Työpaikoilla kannattaa kiinnittää huomiota perheystävällisiin toimintatapoihin. Ne tukevat sekä perheiden jaksamista että työntekijän jaksamista työssä ja voivat näin ollen parantaa myös tuottavuutta.

Tämän tutkimuksen mukaan erityisesti työaikajoustot ovat niitä keinoja, jotka lapsiperheiden vanhemmat sanovat helpottavan tai jotka voisivat eniten helpottaa työn ja perheen yhteensovittamista.

Kirjoittaja on yliaktuaari Tilastokeskuksen väestö- ja elinolotilastot -yksikössä.

Lähteet:

Eurofound, European Working Conditions Survey (2013)

Eurostat, Labour Force Survey (LFS)

Hokka, P (2018). Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen perheiden työnjaossa ja päätöksenteossa. Teoksessa Tasa-arvobarometri 2017. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 8/2018. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, s. 83 ̶ 95.

Kambur O & Pärnänen A (2017). Suomi-Ruotsi-vertailu: Pienten lasten äitien työssäolossa ei suuria eroja. Tieto & Trendit, Tilastokeskus.

Kelly EL, Kossek EE, Hammer LB, Durham M, Bray J, Chermak K, Murphy LA, Kaskubar D (2008). Getting there from here: research on the effects of work-family initiatives on work-family conflict and business outcomes. Academy of Management Annual 2, 305 ̶ 349.

Närvi, J & Salmi, M (2019). Kotitöiden ja yhteisten kulujen jakaminen tyytyväisyyden tai ristiriitojen lähteenä parisuhteessa. Teoksessa Teräsaho M & Närvi J (toim.) Näkökulmia sukupuolten tasa-arvoon – analyysejä tasa-arvobarometristä 2017. Raportti 6/2019. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), s.101 ̶ 135.

Pietiläinen, M & Attila, H (2018). Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen perheiden työnjaossa ja päätöksenteossa. Teoksessa Tasa-arvobarometri 2017. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 8/2018. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, s. 96 ̶ 122.

Pääkkönen Hannu (2019). Kotityöt – rutiinia ja velvollisuutta vai myös huvia ja harrastusta? Tieto&trendit, Tilastokeskus

Salmi M, Lammi-Taskula J & Mäntylä E (2016). Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytäntöjen ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81:2, 206 ̶ 215.

Sutela H & Lehto A-M (2014). Työolojen muutokset 1977 ̶ 2013. Tilastokeskus.

Sutela, H (2015). Pitkät työajat hankaloittavat perheen ja työn yhteensovittamista. Tilastokeskus, Tieto&Trendit.

Suomen virallinen tilasto (SVT): Työvoimatutkimus. Perheet ja työ 2018. Helsinki: Tilastokeskus 

Viertiö S, Kiviruusu O, Piirtola M, Kaprio J, Korhonen T, Marttunen M, Suvisaari J (2019): Gender and psychological distress: contribution of work-family balance. European Journal of Public Health 29 (supplement_4). DOI: 10.1093/eurpub/ckz187.116