Työurarintamalta kuuluu tasa-arvon kannalta hyviä uutisia. Naisten työurat ovat pidentyneet 2000-luvun aikana kolmella vuodella, miestenkin yli vuodella*. Myös työurien sisällön kannalta naiset ovat parantaneet asemiaan: naisesimiesten osuus on noussut voimakkaasti ja sijoittuu nyt Euroopan huipulle. Halpatyötkään eivät ole suomalaisille naisille tyypillisiä, kun EU-maita vertaillaan.

Eläketurvakeskuksen hiljattain julkaisemassa tutkimuksessa työurien pituuksia mitattiin eri tavoin. Naisten ja miesten työuria verrataan tutkimuksessa ns. työllisen ajan odotteilla. Laskelma perustuu Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen pitkiin aikasarjoihin.

Tulosten mukaan työurat ovat pidentyneet 2000-luvulla siten, että naisten urat ovat pidentyneet kolmella vuodella ja miesten yli vuodella*. Naisten ja miesten ero työurien pituuksissa on kaventunut ollen enää 0,5 vuotta. Kiinnostavaa tuloksissa on myös se, että naisilla työllisen ajan odotteen kasvu oli vuosina 2000–2010 nopeampaa kuin kokonaiselinajan odotteen kasvu (2,2 vuotta).

Toinen urakehityksen ilmentymä, josta ei juuri puhuta, on naisesimiesten yleisyys. Sen ympärillä olevaa hiljaisuutta olen ihmetellyt jo muutaman vuoden takaisessa Hyvinvointikatsauksen artikkelissani. Tilastokeskuksen työolotutkimuksen avulla on ollut mahdollista seurata naisesimiesten yleistymistä suomalaisessa työelämässä. Kun vuoden 1984 tutkimuksessa vain 26 prosentilla palkansaajista oli nainen esimiehenä, oli vuoden 2008 tutkimuksessa naisesimies jo 40 prosentilla.

Suomalaiset naiset ovat kunnostautuneet tässä myös kansainvälisesti, sillä eurooppalaisen työolotutkimuksen mukaan Suomella oli johtoasema vuonna 2005 ja vuoden 2010 tutkimuksessakin lukeuduimme huippupaikoille.

Naisesimiesten yleistyminen on ollut tärkeää tasa-arvokehityksen kannalta. Se on ollut tärkeää myös suomalaisen työelämän yleisen kehittämisen kannalta, sillä työolotutkimuksen mukaan naisesimiesten ansioina pidetään erityisesti innostavuutta, kannustavuutta, tunteiden huomioon ottamista sekä kiitoksen ja palautteen antamista. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, joita juuri nykyisin esimiehiltä toivotaan.

Kolmas näkökulma työurakeskusteluun voisi olla palkkakysymysten pohtiminen. Ilmeisesti on niin, että naisten miehiä nopeampi koulutustason kohoaminen on edesauttanut esimies- ja asiantuntija-asemiin etenemistä. Samoin se on vaikuttanut koko työuran pituuteen, sillä vanhimmissa ikäluokissa työssä jatkaminen on voimakkaasti yhteydessä koulutustasoon.

Hämmästystä on varsin pitkään aiheuttanut kuitenkin se, että naisten palkkaus ei ole paljonkaan parantunut suhteessa miesten palkkoihin. Naisilla on enemmän koulutusta, heidän työkokemuksensa on lähes yhtä pitkä eikä työajoissakaan ole juuri eroa. Palkkavertailuthan sitä paitsi tehdään vain kokopäivätyössä olevien kesken.

Toisaalta palkkoihin liittyy kolmas asia, jossa Suomi erottuu naisten kannalta myönteisesti. Suomessa matalapalkkatyö ei ole naisille tyypillinen työskentelymuoto, joskaan halpatyöt eivät ole yleistyneet täällä yleensäkään kuten monissa muissa maissa. EU27-maissa matalapalkkaisten – alle kaksi kolmasosaa kansallisesta mediaanipalkasta ansaitsevien – osuus oli Eurostatin mukaan tuntiansioiden perusteella laskettuna 17,0 prosenttia. Vastaava osuus vuonna 2010 oli Suomessa vain 5,9 prosenttia.

Naispalkansaajista matalapalkkaisiin kuului EU:ssa keskimäärin 21,2 prosenttia, mutta Suomessa vain 8,0 prosenttia. Kiinnostavaa on, että esimerkiksi saksalaisista naisista oli matalapalkkaisia 28,7 prosenttia ja brittinaisista 27,6 prosenttia.

Sukupuolten tasa-arvo siis etenee Suomessa varsin varmoin askelin, eivätkä halpatyömarkkinat ole vielä kahmaisseet suomalaista naistyövoimaa. Tuskin näin tapahtuu jatkossakaan, sillä naisten ahkera kouluttautuminen tulee sen estämään. Lieneekö niin, että sukupuolten tasa-arvo eteneekin taustalla – lähes huomaamatta – ja naisten koulutustaso on sen vankka perusta?

* korjattu 6.5.2013