Julkisten hyvinvointipalvelujen arvo kotitalouksille

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Markku Lindqvist on erikoistutkija Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen  Hyvinvointikatsauksessa 4/2008.

Julkisesti tuotetuilla palveluilla on merkittävä arvo kotitalouksille. Erityisesti pienituloisimpien joukossa palveluiden euromääräinen arvo voi olla jopa puolet kotitalouden tuloista ja kulutuksesta. Palveluihin sijoitetut eurot kohdentuvat melko tasaisesti eri tuloryhmille, suurituloisinta viidennestä lukuun ottamatta.

Yksilöiden ja kotitalouksien materiaaliseen hyvinvointiin vaikuttavat monet tekijät. Työikäisellä väestöllä koulutus ja ammattitaito ovat sellaisia yksilön omassa vaikutuksessa olevia resursseja, joihin panostaminen antaa paremmat mahdollisuudet sijoittua hyvin työmarkkinoilla. Toisaalta yleinen työmarkkinatilanne vaikuttaa yksilön mahdollisuuksiin hyödyntää resurssejaan näillä markkinoilla.

Työmarkkinoiden ulkopuolella olevien ryhmien kuten eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden toimentuloon ja kulutusmahdollisuuksiin vaikuttavat puolestaan merkittävästi sosiaali- ja eläketurvajärjestelmä ja sitä kautta saatavat tulonsiirrot. Kokonaisuudessaan sosiaali- ja eläketurvajärjestelmä sekä terveydenhuoltojärjestelmä muodostavat tietynlaiset puitteet kaikille kotitalouksille, siis myös työmarkkinoilla mukana oleville.

Tilastoissa kotitalouksien materiaalista hyvinvointia mitataan usein suoraviivaisesti esimerkiksi käytettävissä olevilla tuloilla. Kuitenkin tulot ovat hyvinvointia vain epäsuorasti mittaava muuttuja; oletetaan, että tulojen ja hyvinvoinnin välillä olisi suora riippuvuus. Kotitalouksien kulutusmenot puolestaan mittaavat hyvinvointia tarpeiden tyydytyksen näkökulmasta.

Hyvinvoinnin mittaaminen pelkästään käytettävissä olevien tulojen tai yksityisten kulutusmenojen avulla on monella tavalla ongelmallista. Yksi ongelma on se, ettei kumpikaan mittaa julkisen kulutuksen kautta tarjottavia hyvinvointipalveluja, vaan ainoastaan suoraan saatuja tuloja ja itse maksettuja kulutusmenoja. Julkisen kulutuksen kautta kotitalouksien hyvinvointi kuitenkin lisääntyy merkittävästi.

Palveluiden arvo lisätään tuloihin

Hyvinvointipalvelut ovat valtion, kuntien ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen yksittäisille kotitalouksille maksuttomina tai merkittävästi subventoituna tuottamia tavaroita tai palveluita. Merkittävimpiä tällaisia palveluja ovat koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut. On myös hyvinvointipalveluja, jotka liittyvät kulttuuriin, urheiluun, viihteeseen ja julkiseen liikenteeseen.

Kansantalouden tilinpidon termein kaikkia edellä mainittuja palveluja kutsutaan luontaismuotoisiksi sosiaalisiksi etuuksiksi (social transfers in kind). Nuo palvelut ovat luonteeltaan yksilöllisiä erotuksena kollektiivisiin julkisiin kulutusmenoihin, joita puolestaan ovat muun muassa yleinen hallinto, turvallisuus, maanpuolustus ja infrastruktuurin rakentaminen.

Kun yksityisiin kulutusmenoihin lasketaan mukaan yksilöllisten hyvinvointipalvelujen arvo, päästään todelliseen yksilölliseen kulutukseen. Vastaavasti tulokäsitteiden maailmassa puhutaan oikaistusta käytettävissä olevasta tulosta, kun luontaismuotoiset sosiaaliset etuudet lisätään käytettävissä olevaan tuloon.

Saatujen luontaismuotoisten sosiaalisten tulonsiirtojen osuus oikaistusta käytettävissä olevasta tulosta, kuten myös niiden osuus todellisesta yksilöllisestä kulutuksesta, on kansantalouden tilinpidon mukaan noin neljännes. Kotitalouksien todellisesta kulutuksesta ja vastaavasti tuloista tulee siis neljännes julkisten hyvinvointipalvelujen käytön kautta.

Käytettävissä olevat tulot mittaavat siis vain noin kolmea neljännestä kotitalouksien todellisista tuloista ja yksilölliset kulutusmenot vastaavasti vain kolmea neljännestä todellisesta yksilöllisestä kulutuksesta. Koska palvelujen käytöstä saatava etuus ei jakaannu tasaisesti kotitalouksien kesken, on tällä myös vaikutusta kotitalouksien väliseen tulonjakoon.

Sivun alkuun

Palveluiden käytöstä tuoretta tietoa

Hyvinvointipalvelujen tuottamisen kokonaisarvo Suomessa saadaan kansantalouden tilinpidon laskelmista. Tilinpidon laskelmat eivät kuitenkaan kerro, miten näiden palvelujen käyttö, ja sitä kautta hyöty, jakaantuu erilaisille kotitalouksille.

Tilastokeskuksen kotitalouksille suunnatussa kulutustutkimuksessa (vuoteen 1994 asti nimeltään kotitaloustiedustelu) kysyttiin 1970-luvulta vuoteen 1990 saakka hyvinvointipalvelujen käytöstä ja niille laskettiin rahallinen arvo. Näin oli mahdollista tarkastella palvelujen kohtaantoa eri väestöryhmille ja kotitaloustyypeille. Vuoden 1990 jälkeen epäsäännöllisin välein tehdyissä kulutustutkimuksissa ei hyvinvointipalveluille laskettu etuutta.

Viimeisimmässä vuonna 2006 tehdyssä kulutustutkimuksessa oli yli viidentoista vuoden jälkeen yksityiskohtaisia kysymyksiä hyvinvointipalveluiden käyttömääristä. Palvelujen käytön hyödystä on laskettu estimaatteja. Tässä tutkimuksessa keskityttiin siis vain koulutus-, terveys- ja sosiaalipalveluihin.

Sivun alkuun

Onko hyvinvointipalveluilla hintalappu?

Kulutustutkimuksissa hyvinvointipalvelujen arvoa on mitattu kysymällä kotitalouksilta ensin koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelujen käytöstä. Erilaisista hallinnollisista rekistereistä ja erillisistä selvityksistä on tämän jälkeen kerätty tietoja palvelujen tuottamisen yksikkökustannuksista. Palvelun käytöstä kotitaloudelle laskettu hyöty on kyseisen palvelun tuotantokustannushinta vähennettynä mahdollisesti maksetulla käyttömaksulla.

Voidaan sanoa, että useimmille palveluille löytyy hintalappu melko helpostikin. Julkisten menojen kustannustilastointi ja seuranta on yksityiskohtaista. Esimerkiksi opetusministeriön ja opetushallinnon tietokannoista eri koulutusmuotojen yksikkökustannuksista on tietoa alueittain, koulutusalan mukaan ja niin edelleen. Esimerkiksi peruskouluopetuksen kustannus oppilasta kohden on koko maassa runsaat 5 700 euroa. Kalleinta se on Lapissa, yli 6 600 euroa oppilasta kohden.

Vastaavasti yliopisto-opetus maksaa keskimäärin vajaat 7 500 euroa, mutta opintosuuntien väliset erot ovat suuria. Lääketieteellisissä tiedekunnissa, mukaan lukien hammas- ja eläinlääketiede, opiskelu saattaa olla kaksi ja jopa kolme kertaa kalliimpaa kuin keskimäärin. Halvimmaksi tulee opiskelu humanistisissa, teologisissa, yhteiskuntatieteellisissä ja oikeustieteellisissä tiedekunnissa.

Kattavia terveyshuollon kustannustietoja julkaisee Stakesissa toimiva Terveystaloustieteen keskus (CHESS). Sosiaalipalvelujen kustannuksista saadaan Stakesin lisäksi tietoa kuntien omista selvityksistä ja Tilastokeskuksen kuntien taloustilastosta.

Sivun alkuun

Hyötyjiä ovat erityisesti lapsiperheet

Vuoden 2006 kulutustutkimuksen mukaan kotitaloudet saivat keskimäärin runsaat 6 100 euroa etuutta julkisten hyvinvointipalvelujen käytöstä. Lähes puolet tästä tuli koulutuspalveluista, 40 prosenttia terveyspalveluista ja runsaat kymmenen prosenttia sosiaalipalveluista (kuvio 1). Kotitalouksien yksityiset kulutusmenot olivat vuonna 2006 keskimäärin 30 200 euroa. Jos palvelujen käytöstä saatu hyöty suhteutetaan tähän, merkitsee se noin 20 prosentin "lisäystä" kulutusmenoihin.

Kuvio 1. Hyvinvointipalvelujen arvo-osuudet prosentteina vuonna 2006.

Lähde: Kulutustutkimus 2006. Tilastokeskus.

Julkisten hyvinvointipalvelujen käytöstä tulevaa etuutta voidaan nimittää kulutusmahdollisuuksien lisäykseksi siinä mielessä, että jos kotitaloudet joutuisivat kustantamaan palveluiden käytön omista tuloistaan, tämä pienentäisi kulutusmahdollisuuksia merkittävästi.

Kotitalouksien elinvaihe vaikuttaa luonnollisesti suuresti julkisten hyvinvointipalvelujen käyttöön. Nuoret ja lapsiperheet käyttävät ja hyötyvät eniten julkisesta koulutus- ja päivähoitopalvelujen tarjonnasta. Erityisen merkittävä on koulutuspalveluista saatava etuus, koska Suomen koulutusjärjestelmässä - peruskoulusta yliopistoihin asti - ei ole lukukausimaksuja, vaan ne rahoitetaan julkisin varoin. Peruskouluissa ja lukioissakin tarjotaan lisäksi lämmin ateria koulupäivinä.

Sivun alkuun

Keskituloiset hyötyvät euromääräisesti eniten

Palvelujen käytöstä saatavaa hyötyä voidaan tarkastella kotitalouksien tulotason mukaan. Kotitaloudet on asetettu suuruusjärjestykseen jakamalla ne kymmeneen yhtä suureen ryhmään niin, että ensimmäisessä ryhmässä ovat pienituloisimmat ja kymmenennessä suurituloisimmat kotitaloudet. Kun katsotaan palveluista saatavan hyödyn absoluutista kohdentumista, saavat toiseen, neljänteen ja viidenteen tuloryhmään kuluvat kotitaloudet selvästi keskimääräistä enemmän hyötyä palvelujen käytöstä - yli 7 000 euroa vuodessa (kuvio 2).

Kuvio 2. Hyvinvointipalveluista saatava hyöty tulodesiileittäin vuonna 2006.
Desiilit muodostettu kulutusyksikköä kohden lasketuista käytettävissä olevista tuloista, euroa.

Lähde: Kulutustutkimus 2006. Tilastokeskus.

Kotitalouksia, jotka kuuluvat neljänteen ja viidenteen ryhmään, voidaan luonnehtia keskituloisiksi. - Kaikkien talouksien mediaanitulo eli keskimmäinen tulo on viidennen ja kuudennen kymmenyksen raja. Toiseen kymmenykseen kuuluvat kotitaloudet ovat jo suhteellisen pienituloisia. Vanhustalouksien osuus on tässä ryhmässä suhteellisesti suurin, mutta myös yhden huoltajan talouksia on suhteellisesti paljon. Myös kolmannen ja kuudennen kymmenyksen taloudet saavat keskimääräistä enemmän etua palveluiden käytöstä.

Sivun alkuun

Suurituloisimmat käyttävät palveluita vähiten

Keskimääräistä hieman vähemmän, mutta kuitenkin lähes 6 000 euroa kotitaloutta kohti, saavat etuutta hyvinvointipalveluista ensimmäinen, seitsemäs ja kahdeksas tuloryhmä. Ensimmäisessä eli kaikkein pienituloisimmassa ryhmässä on paljon yhden hengen talouksia kuten muun muassa opiskelijatalouksia. Myös vanhustalouksia on paljon, ja yhden huoltajan talouksistakin noin 15 prosenttia kuuluu tuohon joukkoon. Seitsemänteen ja kahdeksanteen kymmenykseen kuluvat taloudet ovat jo suhteellisen hyvätuloisia. Näihin tuloryhmiin kuuluu suhteellisesti eniten kahden huoltajan lapsiperheitä ja lapsettomia pariskuntia.

Kaikkein suurituloisimpiin tuloryhmiin, yhdeksänteen ja kymmenenteen desiiliin, kohdentuu etuuksia 4 000-4 500 euroa vuodessa eli selvästi vähemmän kuin muihin tulokymmenyksiin. Tämä johtuu siitä, että näihin kahteen hyvätuloisimpaan kymmenykseen kuuluu niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti eniten lapsettomia, työikäisiä pariskuntia, jotka käyttävät vain vähän julkisia koulutus- ja sosiaalipalveluja ja lähinnä jossain määrin vain terveyspalveluja.

Taulukosta 1 (kuten kuviosta 2) voidaan havaita, että absoluuttisesti hyvinvointietuudet kohdentuvat eniten keskimmäisiin ja niitä alempiin tuloryhmiin. Poikkeuksena on ehkä pienituloisin desiili, missä etuuden arvo jää alle kaikkien kotitalouksien keskimääräisen arvon. Vastaavasti kahdessa hyvätuloisimmassa desiilissä etuuden arvo jää selvästi alle keskimääräisen (6 100 euroa).

Taulukko 1. Kotitalouksien keskimääräiset käytettävissä olevat tulot, kulutusmenot ja hyvinvointipalveluista saatu etuus desiileittäin. Kulutusmahdollisuuksien kasvuprosentti laskettu suhteuttamalla etuus tuloihin ja menoihin.

Desiili 1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8. 9. 10.
Tulot 10 700 17 500 21 500 25 200 29 600 34 400 37 200 44 800 50 300 82 800
Menot 13 800 18 700 21 300 24 600 27 500 30 600 33 100 37 900 42 200 52 900
Etuus 5 800 7 200 6 400 7 700 7 600 6 600 5 800 5 800 4 500 4 100
Osuus tuloista, % 54 41 30 30 26 19 16 13 9 5
Osuus menoista, % 42 39 30 31 28 22 17 15 10 8

Lähde: Kulutustutkimus 2006. Tilastokeskus.

Jos etuuden arvoa tarkastellaan suhteellisesti joko tuloihin tai menoihin verrattuna, on niiden merkitys alimmissa tuloryhmissä suurin. Pienituloisimmassa desiilissä palvelujen etuuden arvo on jopa yli 50 prosenttia tuloista. Vielä keskimmäisissä tulokymmenyksissä palvelujen arvo on 20-30 prosenttia tuloista tai kulutuksesta. Suurituloisimmissa desiileissä palveluiden merkitys vähenee niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti mitattuna.

Sivun alkuun

Euroissa laskettu etuus jakaantuu melko tasaisesti

Vaikka esimerkiksi lasten päivähoitomaksuissa on tuloihin perustuva porrastus, perustuu julkisten hyvinvointipalvelujen tarjonta ja saatavuus Suomessa niin sanottuun universaaliperiaatteeseen, eli kaikilla kotitalouksilla on tulotasosta riippumatta yhtäläinen oikeus käyttää päiväkoti-, peruskoulu-, terveys- ja muita vastaavia palveluita. Näin ollen palvelujen käytöstä saatava etuuden arvo, absoluuttisesti laskettuna, kohdentuu aika tasaisesti kaikkiin tuloryhmiin kahta ylintä tuloryhmää lukuun ottamatta.

Syy suhteellisen vähäiseen julkisten palvelujen käyttöön ylimmissä tuloluokissa on ensinnäkin se, kuten edellä jo todettiin, että niissä on huomattavan paljon yhden hengen aikuistalouksia ja lapsettomia pariskuntia (yhteensä yli 60 prosenttia kotitalouksista kyseisissä tuloryhmissä). Ne eivät käytä paljon julkisia palveluja, vaan muita enemmän yksityisiä terveys- tai työterveyspalveluja. Pienituloisimmassa kymmenyksessä ovat dominoivana ryhmänä yhden hengen taloudet.

Lisäksi yli 75 prosenttia pienituloisimman desiilin talouksista on opiskelijoiden, eläkeläisten tai pitkäiaikaistyöttömien taloudet. Näistä opiskelijatalouksille muodostuu etuutta kyllä erityisesti koulutuspalvelujen käytöstä ja toisaalta eläkeläistalouksille terveys- ja sosiaalipalvelujen käytöstä. Pitkäaikaistyöttömät puolestaan käyttävät lähinnä jossain määrin julkisia terveyspalveluja.

Kun palvelujen käytöstä saatava etuus suhteutetaan tuloihin tai kulutusmenoihin (taulukko 1.), nähdään, että viiden pienituloisimman kymmenyksen kohdalla suhteellinen hyöty vaihtelee runsaasta 50 prosentista noin 25 prosenttiin. Keskituloa ylemmissä ryhmissä (6-8) vastaava prosentti on runsaan 20 ja 13 prosentin välillä. Kahden ylimmän tuloluokan kohdalla tuo edun arvo jää siis tuloihin ja kulutusmenoihin suhteutettuna kymmeneen prosenttiin tai sen alle. Keskimäärin menoihin suhteutettuna vastaava luku on noin 20 prosenttia ja tulojen suhteen runsaat 17 prosenttia.

Sivun alkuun

Palvelut ovat osa tulonjakopolitiikkaa

Yhteiskunnan tarjoamat julkiset hyvinvointipalvelut ovat kotitalouksille erittäin merkittäviä. Niitä pidetään usein myös itsestäänselvyyksinä. Vaikka useimmissa kehittyneissä maissa tietyt peruspalvelut, kuten peruskoulutus ja terveydenhuoltopalvelut, tarjotaan ainakin osittain subventoituina, niin subventoinnin laajuus vaihtelee kuitenkin paljon maittain. Pohjoismaat edustavat mallia, missä julkisten peruspalvelujen tarjonta on laajaa.

Suomessa tarjottujen julkisten palvelujen osuus kotitalouksien todellisesta kulutuksesta on ollut melko vakio, noin 25 prosenttia. Näin on pitemmälläkin aikavälillä eli 1980-luvun lopulta tarkasteltuna. Syvä lamakaan 1990-luvun alussa ei juuri muuttanut tuota kuvaa.

Vaikka laman aikana kotitalouksien tulo- ja kulutustaso reaalisesti laski keskimäärin noin 10 prosenttia, palvelujen osuus säilyi suunnilleen samana. Julkisten hyvinvointipalvelujen tarjonta on osa tulonjakopolitiikkaa, jonka seurauksena erot kotitalouksien välisessä hyvinvoinnissa ovat merkittävästi pienempiä, kuin ne muuten olisivat.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.

Päivitetty 16.3.2009