Monen kerroksen väkeä
Kulutusmenot EU-maissa

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Markku Lindqvist on erikoistutkija Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 4/2009.

EU-maiden kulutusmenot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Erityisesti elintarvikemenot kuvaavat jäsenmaiden elintasoa.

Euroopan unioniin liittyi vuosina 2004 ja 2007 entisiä sosialistimaita, joiden elintaso on parantunut merkittävästi 1990-luvun taitteen ja sosialismin romahduksen jälkeen. Elintasokuilu niin sanottujen vanhojen ja uusien jäsenmaiden välillä on kuitenkin vielä merkittävä, ja erot näkyvät niin väestön tulotasossa kuin kulutusmahdollisuuksissakin.

Tarkastelen artikkelissani, millaisia elintasoeroja unionimaiden välillä on erityisesti kulutuksen näkökulmasta. Kokonaiskulutuksen lisäksi erityisen mielenkiinnon kohteena ovat ravintomenot ja asuminen, jotka ovat jokaisessa maassa suurimmat kulutuserät. Varsinkin ravintomenojen osuus antaa hyvin osviittaa siitä, millainen keskimääräinen elintaso kussakin jäsenvaltiossa on.

Eurostat kerää jäsenmailtaan säännöllisesti kulutustutkimusaineistoja, jotka on harmonisoitu mahdollisimman vertailukelpoisiksi (ks. laatikko). Viimeisin Eurostatin tiedonkeruuvuosi oli 2005, ja tuota aineistoa on käytetty tämän artikkelin pohjana. Suomen tiedot ovat vuoden 2006 tutkimuksesta; tiedot on ostovoimakorjattu ja muunnettu vuoden 2005 tasolle.

Yksityinen kulutus on kansantaloudelle merkittävä

Yksityinen kulutus on kansantaloudessa kaikkiaan erittäin merkittävä. Suomessa esimerkiksi todellisen yksilöllisen kulutuksen osuus on noin kaksi kolmannesta bruttokansantuotteesta (Kansantalouden tilinpito 2008).

Keskeinen käsite kulutustutkimuksissa on kotitalouksien kulutusmenot. Kotitalouksien kulutusmenoilla tarkoitetaan niitä menoja, jotka kotitalous maksaa omasta lompakostaan. Tämän lisäksi kotitaloudet käyttävät - elinvaiheesta riippuen - yleensä julkisen sektorin tuottamia palveluja, joista ne eivät maksa mitään tai joista ne maksavat vain vähäisen käyttömaksun suhteessa palvelun tuottamisen kustannuksiin. Tällaisia palveluja ovat julkiset koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelut eli julkiset hyvinvointipalvelut. Jos kotitalouksien kulutusmenoihin lisätään niin sanotut julkisyhteisöjen yksilölliset kulutusmenot, voidaan puhua todellisesta yksilöllisestä kulutuksesta. (Taulukko 1.)

Viime aikoina on useissa yhteyksissä korostettu todellisen yksilöllisen kulutuksen mittaaminen tärkeyttä. Vastaavasti käytettävissä olevien tulojen sijasta tulisi tällöin mitata niin sanottua oikaistua käytettävissä olevaa tuloa (OECD 2008, Stiglitz ym. 2009).

Taulukko 1. Kotitalouksien tuloihin ja menoihin liittyvät peruskäsitteet.

Tulot Menot
+ Käytettävissä oleva tulo + Kotitalouksien kulutusmenot
+ Saadut luontaismuotoiset tulonsiirrot
(Julkiset hyvinvointipalvelut kotitalouksille)		 + Voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen kulutusmenot ja julkisyhteisöjen
yksilölliset kulutusmenot (Julkiset hyvinvointipalvelut kotitalouksille)
= Oikaistu käytettävissä oleva tulo = Todellinen yksilöllinen kulutus

 

Sivun alkuun

Uusien ja vanhojen jäsenmaiden kulutus on eri maailmoista

Kulutusmenotarkastelussa EU-maat ovat selvästi ainakin kolmen kerroksen väkeä. Luxemburgin kulutustaso on omaa luokkaansa EU-maiden joukossa. Toisessa kerroksessa on pääosin vanhoja jäsenmaita, mutta mukana ovat uusista maista Kypros, Malta ja Slovenia. Tämän ryhmän sisällä hajonta on tosin suurta, mutta selvää tasomuutosta sen sisällä ei ole. Suomi sijoittuu keskiryhmään niin, että kolmessatoista maassa on korkeampi ja kolmessatoista alempi yksityisen kulutuksen taso kuin Suomessa. (Kuvio 1.)

Yhdeksän niin sanottua uutta jäsenmaata muodostaa selvästi erottuvan alimman kulutuskastin. Selvä tasonmuutos on Viron (yhdeksänneksi alin) ja Portugalin (kymmenenneksi alin) välillä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta vanhat ja uudet EU-maat jakautuvat kulutukseltaan selvästi eri ryhmiin. Pääosin vanhoista jäsenmaista koostuvan ryhmän kulutusmenojen taso on noin kahdesta aina seitsemään kertaan korkeampi kuin alimman ryhmän. (Kuvio 1.)

Tässä vertailussa kotitalouksien kulutusmenot eivät siis sisällä julkisen vallan kotitalouksille tarjoamia hyvinvointipalveluja. Suomessa tällaisten kulutusmenojen osuus todellisesta yksilöllisestä kulutuksesta on noin neljäsosa. Julkisen sektorin tarjoamien hyvinvointipalvelujen osuus vaihtelee suuresti maittain; Suomessa ja muissa Pohjoismaissa niiden suhteellinen merkitys kotitalouksille on suuri. Julkisten palvelujen huomioon ottaminen voisi muuttaa maiden keskinäistä järjestystä merkittävästi.

Kuvio 1. Kotitalouksien kulutusmenot kulutusyksikköä kohti EU-maissa vuonna 2005. Ostovoimakorjattuja euroja.

Lähde: Household Budget Survey. Eurostat.

Sivun alkuun

Uusissa jäsenmaissa ravinto vie suuren osan kulutusmenoista

Ravintomenojen tarkastelussa voidaan käyttää apuna niin sanottua Engelin lakia (Engel 1857). Sen mukaan kotitalouksien ruokaan käyttämän rahan suhteellinen osuus kokonaismenoista vähenee, kun talouden tulot kasvavat. Myös yhdysvaltalainen Mollie Orshansky (1965) käytti ravintomenoja määritellessään absoluuttisia köyhyysrajoja 1950- ja 1960-luvuilla. Orshansky laski tuolloin, että jos kotitalouden ravintomenot ylittävät kolmanneksen kaikista menoista, tulisi kotitalous luokitella köyhäksi.

Suomessa ruokamenojen osuus oli vielä vuonna 1966 runsaat 27 prosenttia kotitalouksien kaikista menoista, mutta vuonna 2005 enää 12,7 prosenttia. Suomessa on siis neljässäkymmenessä vuodessa ravinnon suhteellinen kulutusosuus enemmän kuin puolittunut, kun taas reaalinen tulotaso on samanaikaisesti kaksinkertaistunut. Engelin laki Suomeen sovellettuna näyttäisi siis toimivan mallikelpoisesti. Suomen lisäksi myös muut yhdeksän alhaisten ruokaosuuksien maata ovat korkean tulotason maita (taulukko 2).

Orshanskyn köyhyysraja - kolmannes kulutusmenoista ravintoon - ylittyy edelleen Romaniassa, Liettuassa ja Bulgariassa. Eniten ravintoon kulutetaan Bulgariassa (44 %), mutta kaikkiaan kymmenessä EU-maassa ravinnon osuus kotitalouksien kulutusmenoista on yli 20 prosenttia (taulukko 2).

Kymmenen maata, joissa ravinnon osuus kulutusmenoista oli yli 20 prosenttia, olivat Maltaa lukuun ottamatta samat, joissa kulutusmenojen kokonaistaso oli alhaisin. Kaikissa vanhoissa EU-maissa ruuan kulutusosuus on alle 20 prosenttia. Vaikka Suomessa puhutaan paljon elintarvikkeiden korkeasta hintatasosta, se ei kuitenkaan selvästi ilmene ruokamenojen korkeana kulutusosuutena verrattuna muihin EU-maihin.

Taulukko 2. EU-maat, joissa ruuan osuus kulutusmenoista oli suurinta ja pienintä, vuonna 2005. Prosenttia.

Ravinnon osuus suuri % menoista Ravinnon osuus pieni % menoista
Romania 44,2 Luxemburg 9,3
Liettua 33,8 Iso-Britannia 9,9
Bulgaria 31,5 Ruotsi 10,5
Latvia 29,2 Alankomaat 10,5
Puola 25,5 Saksa 11,2
Slovakia 24,5 Tanska 11,9
Unkari 22,6 Irlanti 12,3
Viro 22,5 Suomi 12,7
Malta 21,3 Itävalta 13,0
Tšekinmaa 20,6 Ranska 13,4

Lähde: Household Budget Survey. Eurostat.

Sivun alkuun

Asumismenojen tulkitseminen on vaikeampaa

Suomessa kuten useimmissa muissakin maissa viime vuosikymmenten trendinä on ollut asumismenojen (mukaan lukien asumisen energian) kasvu. Suomessa asumismenojen osuus kotitalouksien kaikista kulutusmenoista oli hieman yli 20 prosenttia vuonna 1966; vuonna 2006 asumismenot olivat jo yli 27 prosenttia kaikista menoista.

Toisin kuin ravintomenoissa, EU:n vanhat ja uudet jäsenmaat eivät muodosta selviä ryhmiä asumismeno-osuuksien mukaan. Asumismenojen osuus kaikista menoista on useimmissa uusissa EU-maissa keskimääräistä alhaisempi. - Bulgarian, Puolan ja Slovakian asumismeno-osuudet tosin ovat EU-maista korkeimmat, Bulgarian lähes 35 prosenttia kokonaismenoista. (Kuvio 2.)

Kuvio 2. Asumismenojen osuus kaikista kotitalouksien kulutusmenoista EU-maissa vuonna 2005. Prosenttia.

Lähde: Household Budget Survey. Eurostat.

Asumismenot ovat kuitenkin hieman moniselitteisempi kulutusmenoerä kuin esimerkiksi ravintomenot. Asumismenoihin vaikuttaa esimerkiksi asuntopolitiikka, joka voi olla joko omistusasumista tai vuokra-asumista suosivaa. Monissa entisissä sosialistimaissa oli talousjärjestelmän muutoksen myötä rakenteellista turbulenssia asuntopolitiikan täydellisen reformin ja omistajuuden muutosten johdosta.

Toimivat vuokra-asuntomarkkinat ja riittävä sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto voivat pienentää asumismenoja. Toisaalta omistusasumiseen liittyvä pääomamarkkinoiden tila - edullisen pääoman saatavuus ja mahdollisesti lainanottoon liittyvä julkisen sektorin tuki - voivat olla kohtuullisiin asumismenoihin johtavia tekijöitä. Asuntomenot sisältävät rahamenojen lisäksi laskennallisia eriä kuten omistusasunnoille laskettavan niin sanotun asuntopalvelujen arvon, jolla omistus- ja vuokra-asunnot saadaan yhteismitallisiksi. Omistusasunnoille laskettavan asuntopalvelujen arvon laskentatapa saattaa vaihdella maittain ja siten haitata vertailtavuutta. Joka tapauksessa maissa, joissa on korkea omistusasuntojen osuus, laskennallisen erän merkitys on suurempi.

Asumismenojen taso sinänsä ei kerro asumisen laadusta kuten asumisväljyydestä, asunnon varustetasosta tai asuntokannan muusta kunnosta. Kaiken kaikkiaan asumismenot ja niiden osuus kotitalouksien kulutusmenoista vaihtelevat huomattavasti maittain. Kuitenkin 21 maassa asumismenojen osuus kokonaiskulutuksesta on suurin, ja vain kuudessa uudessa EU-maassa se ei ole suurin menoerä. Suomi sijoittuu asumismenojen osuudellaan hieman puolenvälin yläpuolelle.

Sivun alkuun

EU-maissa on selvät elintasoerot

Vanhoissa EU-maissa kotitalouksien kulutusmenojen taso on selvästi korkeampi kuin lähes kaikissa uusissa vuosina 2004 ja 2007 liittyneissä maissa. Näin voidaan perustellusti puhua EU:n monen kerroksen väestä.

Myös kulutusmenojen rakenteissa on eroja. Erityisesti uusissa jäsenmaissa ravintomenojen suuri osuus korostuu; kuudessa uudessa jäsenmaassa ravintomenot ovat myös suurin yksittäinen menoerä. Monissa suuren ravinto-osuuden maissa ruuan hankinta perustuu etenkin maaseutualueilla kotitalouksien omaan tuotantoon. Asumismenojen osalta ei voi havaita samanlaista jakautumista kuin ravintomenoissa.

Merkittävä osa kotitalouksien todellisesta kulutuksesta tulee julkisen sektorin tarjoamien koulutus-, terveys- ja sosiaalipalvelujen kautta. Tuo kulutus ei ole mukana tässä tarkastelussa, ja se vaikuttaisi varmasti myös maiden järjestykseen. Käytettävissä olevien tietojen pohjalta ei ole myöskään ollut mahdollista tarkastella kulutuksen jakautumista maiden sisällä eli kuinka tasaisesti tai epätasaisesti kulutus ja sitä myötä hyvinvointi jakautuu väestöryhmien kesken.

Lähteet:

Engel, E. 1857. Die Productions- und Consumtionsverhältnisse des Königreichs Sachsens. Teoksessa: Zeitschrift des statistischen Bureaus des Königlich Sächsischen Ministerium des Inneren. Nr. 8 und 9.
Hjelt, V. 1912.Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-09. Työtilasto XIII, Helsinki.
OECD. 2008. Growing unequal? Income Distribution and Poverty in OECD Countries. OECD, Paris.
Orshansky, M. 1965. Counting the Poor: Another Look at the Poverty Profile, Social Security Bulletin, Vol. 28, No. 1 January.
Stiglitz, J. E. - Sen, A. - Fitoussi, J.-P. 2009.Report by the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress.
Tilastokeskus 2009. Kansantalouden tilinpito 1998-2008, Taulukot.

_________

Laatikko.

Eurostatin rooli kulutustietojen keräämisessä ja harmonisoinnissa

Kotitalouksien kulutustutkimuksia (Household Budget Survey) tehdään kaikissa EU-maissa ja lähes kaikkialla muuallakin maailmassa. Ensimmäiset tutkimukset tehtiin noin 150 vuotta sitten (esim. Engel 1857). Suomessa ensimmäinen kulutustutkimukseksi luettava tutkimus tehtiin vuosina 1908-1909 (Hjelt 1912). Kulutustutkimukset ovat lähes poikkeuksetta satunnaisotantaan perustuvia surveytutkimuksia, joissa pyritään selvittämään kotitalouksien kulutuksen tasoa, rakennetta sekä väestöryhmien välisiä kulutuseroja. Kulutustutkimusten aineistoja käytetään moniin tarkoituksiin kuluttajahintaindeksin painojen laskennasta erilaisiin hyvinvointi- ja köyhyysselvityksiin.

Euroopan unionin tilastovirasto Eurostat keräsi ensimmäistä kertaa kulutustietoja vuosina 1963-1964 silloisen Euroopan yhteisön kuudelta jäsenmaalta. Sittemmin Eurostat siirtyi tiedonkeruisiin, joissa kansalliset tilastovirastot lähettivät yhteisesti sovittua vuotta koskevia tietoja tai tietoja, jotka oli kerätty lähellä tuota sovittua vuotta. Eurostatin tiedonkeruun viitevuosia ovat olleet 1994, 1999 ja 2005. Seuraava keruuvuosi on 2010, mutta tähän tiedonkeruuseen Suomi ei osallistu. Tietojenkeruu ei perustu EU-säädökseen, vaan niin sanottuun herrasmiessopimukseen.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.

Päivitetty 15.3.2010