Elintasoa voidaan kuvata useilla mittareilla

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittaja: Olli Savela on yliaktuaari Tilastokeskuksen Taloudelliset olot -yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 1/2011.

Perinteisesti taloudellista hyvinvointia on mitattu bruttokansantuotteella. Se ei kuitenkaan kuvaa hyvinvointia, eikä sitä ole hyvinvoinnin mittariksi tarkoitettukaan. Taloudellisen hyvinvoinnin mittaamiseen kansantalouden tilinpito tarjoaa bkt:n ohella muitakin käyttökelpoisia mittareita. Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo ja todellinen yksilöllinen kulutus lienevät parhaat saatavilla olevat elintason mittarit.

Bruttokansantuote ei kuvaa taloudellista hyvinvointia, vaan toteutunutta tuotantoa tai pikemminkin tuotannossa syntynyttä arvonlisäystä. Sitä parempi elintason mittari on nettokansantuote, jolloin bruttokansantuotteesta vähennetään kiinteän pääoman kuluminen eli poistot. Poistot vastaavat sitä osaa tuotannosta, joka on käytettävä vanhentuneen tuotantokaluston (rakennukset, koneet yms.) uusimiseen. Tällä osuudella bruttokansantuotteesta vain ylläpidetään entistä tuotantokykyä, joten on luontevaa vähentää se pois, kun tarkastellaan tuotannon vaikutusta taloudelliseen hyvinvointiin.

Taloudellisen hyvinvoinnin kannalta tuotannosta saadut tulot ovat tärkeämpiä kuin kansantuotteen kuvaama tuotannon arvo ja määrä. Nettokansantuotteesta päästäänkin (netto)kansantuloon, kun siihen lisätään ulkomailta saadut ensitulot ja vähennetään ulkomaille maksetut ensitulot kuten osingot, korot ja palkat.

Myös ulkomaisista suorista sijoituksista saadut kotiuttamattomat voitot ovat ulkomaisten omistajien eivätkä sijoituksen kohdemaan tuloa. Kansantulo ottaa siten huomioon kotimaisesta arvonlisäyksestä ulkomaille ja ulkomaisten talousyksiköiden päätäntävaltaan siirretyt tulot ja vastaavanlaiset ulkomailta Suomeen saadut tulot.

Kansantulosta päästään kansantalouden käytettävissä olevaan tuloon, kun siihen lisätään ulkomailta saadut tulonsiirrot ja vähennetään ulkomaille maksetut tulonsiirrot kuten eläkkeet, rahalähetykset, jäsenmaksut ja kehitysyhteistyö. Nimensä mukaisesti käytettävissä oleva tulo kertoo, paljonko kansantaloudelle on jäänyt tuloja kulutettavaksi tai säästöön esimerkiksi investointeja varten. (Ks. oheinen taulukko.)

Taloudellisen hyvinvoinnin indikaattoreita.

Indikaattori Selite Miljardia euroa
vuonna 2009
  Bruttokansantuote Tuotannossa luotu bruttoarvonlisäys 171
–  Kiinteän pääoman kuluminen (poistot) Tuotantovälineiden uusimiseen käytetty osuus tuotannosta 29
=  Nettokansantuote Tuotannossa luotu nettoarvonlisäys 142
+  Ensitulot ulkomailta, netto Osingot, korot, palkat, kotiuttamattomat voitot yms. 3
=  Kansantulo Kansantalouden ansaitsema tulo 145
+  Tulonsiirrot ulkomailta, netto Eläkkeet, rahalähetykset, jäsenmaksut, kehitysyhteistyö yms. -2
=  Kansantalouden käytettävissä oleva tulo Kansantalouden käytettävissä oleva tulo 143
 
Kotitalouksien käytettävissä oleva tulo Kotitalouksien nettotulo 93
+  Julkisen sektorin tuottamat yksilölliset palvelut Koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut yms. 29
+  Järjestöjen yms. tuottamat yksilölliset palvelut Koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut yms. 4
=  Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo Kotitalouksien oikaistu nettotulo 126
–  Säästö Tuloista säästöön jätetty osuus 4
=  Kotitalouksien todellinen yksilöllinen kulutus Toteutunut kulutus ml. julkinen ja järjestöjen yksilöllinen kulutus 122

Suomen kansantalouden tulot ovat kehittyneet suotuisasti

Kansantuote, kansantulo ja kansantalouden käytettävissä oleva tulo kuvaavat koko kansantalouden tuotantoa ja tuloja. Ne ovat kehittyneet Suomessa hyvinkin samaa tahtia viime vuosikymmeninä, kuten kuviosta 1 käy ilmi. Kuviosta puuttuu käytettävissä oleva tulo, koska sitä olisi vaikea erottaa kansantulosta sen takia, että ulkomaiset tulonsiirrot ovat Suomessa olleet pieniä.

Samoina vuosina 1975–2009 kiinteän pääoman kulumisen (poistojen) osuus bruttokansantuotteesta on ollut 15–17 prosenttia. Vain 1990-luvun alussa poistojen osuus nousi noin 19 prosenttiin, koska kansantuote supistui äkillisesti, mutta pääomakannan kuluminen jatkui luonnollisesti entisellään.

Nettokansantuote ja kansantulo kehittyivät eri tahtiin 1990-luvun alun lama-aikana: vuodesta 1990 vuoteen 1993 kansantulo supistui 18, mutta nettokansantuote vain 13 prosenttia (kuvio 1). Eritahtisuuteen vaikutti kolme seikkaa.

Ensinnäkin ensituloja saatiin ulkomailta paljon vähemmän kuin niitä maksettiin ulkomaille. Kansantalouden velkaantuessa korkomenot ulkomaille kasvoivat ja korkotaso oli tuolloin korkealla. Toiseksi suomalaiset sijoitukset ulkomailla tuottivat tappiota.

Kolmanneksi vaihtosuhteen heikkeneminen pienensi reaalista kansantuloa. Kun nimellisen kansantulon kehitys muutetaan reaaliseksi, otetaan laskelmassa huomioon vaihtosuhde eli vienti- ja tuontihintojen suhde. Jos vaihtosuhde paranee eli vientihinnat kehittyvät suotuisammin kuin tuontihinnat, se lisää reaalista kansantuloa ja talous pystyy ostamaan tuloillaan enemmän ulkomaisia tuotteita. 1990-luvun alussa kävi toisinpäin.

Toinen huomattava ero ajoittuu 2000-luvun puoliväliin, jolloin kansantulon reaalinen kehitys jäi jälkeen kansantuotteen kehityksestä eli nopea tuotannon kasvuvauhti 2000 -luvun puolivälissä ei toteutunut reaalitulojen nousuna. Nettokansantuote kasvoi vuodesta 2003 vuoteen 2008 20 prosenttia, mutta kansantulo vain 15 prosenttia (kuvio 1). Syy oli sama kuin 1990-luvun alussa: vaihtosuhde heikkeni. Tuontihinnat nousivat selvästi nopeammin kuin vientihinnat, joten kansantalous pystyi ostamaan vähemmän ulkomailta.

Kuvio 1. Bruttokansantuotteen, nettokansantuotteen ja kansantulon reaalinen kehitys vuosina 1975–2009. Miljardia euroa vuoden 2000 hinnoin.

Lähde: Kansantalouden tilinpito. Tilastokeskus.

Sivun alkuun

Julkisen sektorin tuottamat yksilölliset palvelut vaikuttavat kotitalouksien tuloihin

Kansantalouden tuloja kuvaa parhaiten kansantalouden käytettävissä oleva tulo. Vastaavalla tavalla kansalaisten tuloja kuvaavat parhaiten kotitalouksien käytettävissä oleva tulo ja kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo (oheinen taulukko ja kuvio 2). Ensiksi mainittu kuvaa nettotuloja eli kotitalouksille jääviä tuloja verojen ja muiden tulonsiirtojen jälkeen.

Kotitalouksien osuus kansantalouden käytettävissä olevasta tulosta on viime vuosina ollut noin 60 ja julkisen sektorin osuus noin 30 prosenttia – lamavuosina 1991–1994 ja 2009 kotitalouksien osuus oli suurempi. Jos lama-ajat jätetään tarkastelusta pois, on kotitalouksien osuus koko kansantalouden käytettävissä olevasta tulosta ollut 2000-luvulla hieman pienempi kuin 1980-luvulla.

Yritysten (ml. pankit ja vakuutusyhtiöt) osuus kansantalouden käytettävissä olevasta tulosta oli 1980-luvulla 3–4 prosenttia. Viimeisten 15 vuoden aikana osuus on ollut 6–9 prosenttia, mutta lamavuonna 2009 se pieneni 2 prosenttiin. Osuuden kasvu kertoo siitä, että yrityksille on jäänyt verojen ja osinkojen maksun jälkeenkin aiempaa enemmän varoja investointeihin.

Oikaistu käytettävissä oleva tulo kuvaa kotitalouksien todellisia tuloja paremmin kuin pelkkä käytettävissä oleva tulo. Siinä kotitalouksien tuloihin luetaan myös julkisen sektorin tuottamat yksilölliset palvelut, jotka ovat maksuttomia tai maksu korvaa vain pienen osan palvelun tuottamiskustannuksista.

Näihin yksilöllisiin julkisiin palveluihin luetaan koulutus-, sosiaali-, terveys-, sosiaalivakuutus-, virkistys-, kulttuuri- ja urheilupalvelut, jotka palvelevat yksittäisiä ihmisiä. Vastaavalla tavalla myös voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen (seurakunnat, järjestöt, säätiöt yms.) tuottamat palvelut luetaan osaksi kotitalouksien oikaistua käytettävissä olevaa tuloa. Julkisen sektorin näiden palveluiden tuottamiseen käyttämän rahan ajatellaan olevan kotitalouksien tuloa, joka kulutetaan palvelua tuotettaessa.

Kuvio 2. Kotitalouksien oikaisemattoman ja oikaistun käytettävissä olevan tulon osuus koko kansantalouden käytettävissä olevasta tulosta vuosina 1975–2009. Prosenttia.

Lähde: Kansantalouden tilinpito. Tilastokeskus.

Sivun alkuun

Kansalaisten tuloja kuvaa parhaiten kotitalouksien oikaistu tulo

Julkisten palveluiden tuottamiseen käytetyistä kulutusmenoista yksilöllisten palveluiden osuus on Suomessa noin kaksi kolmasosaa ja kollektiivisten yksi kolmasosa. Kollektiivisia palveluita ovat muun muassa hallinto, puolustus, tutkimus, liikenneyhteyksien ylläpito sekä yleinen järjestys ja turvallisuus. Kollektiiviset palvelut on tarkoitettu kaikille kansalaisille tai jollekin väestöryhmälle kuten tietyllä alueella asuville ihmisille.

Kollektiivisetkin palvelut – esimerkiksi teiden ja rautateiden kunto – vaikuttavat välillisesti kansalaisten hyvinvointiin. Toisaalta kollektiiviset palvelut eivät aina lisää kansalaisten taloudellista hyvinvointia – voidaanhan esimerkiksi hallintoon käyttää turhan paljon rahaa. Myöskään suuret puolustus- tai poliisimenot eivät ilmennä taloudellista hyvinvointia, vaan ne voivat johtua vaikkapa muiden maiden sodista tai runsaasta rikollisuudesta.

Vastaavalla tavalla suuret terveys- tai koulutusmenotkaan eivät välttämättä lisää hyvinvointia, jos terveydenhuollon tai koulutuksen tulokset eivät ole hyviä vaikka niihin kuluu runsaasti rahaa. Esimerkiksi Yhdysvallat käyttää paljon rahaa terveydenhuoltoon, mutta sen väestö ei ole terveempää kuin muuallakaan. Menojen vaikuttavuuden arviointi on paljon vaikeampaa kuin menojen mittaus. Menot kuvaavat vain käytettyä rahamäärää, eivät toiminnan tuloksia.

Kuntien palvelut ovat Suomessa pääosin yksilöllisiä, mutta valtion kollektiivisia. Kaikki työeläkelaitosten, Kelan ja muiden sosiaaliturvarahastojen palvelut luetaan yksilöllisiin palveluihin ja niihin käytetyt kulutusmenot yksilöllisiin kulutusmenoihin. Samoin kaikki yksityiset eli kotitalouksien ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen kulutusmenot ovat yksilöllisiä.

Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo edustaa huomattavasti suurempaa osuutta koko kansantalouden käytettävissä olevasta tulosta kuin oikaisematon. Viime vuosina sen osuus on ollut noin 80 prosenttia, mutta lamavuonna 2009 se oli peräti 88 prosenttia. 1990-luvun alussa yritysten käytettävissä oleva tulo eli nettosäästö oli jopa negatiivinen, minkä takia kotitalouksien oikaisematon tulo oli yli 100 prosenttia koko kansantalouden käytettävissä olevasta tulosta.

Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo kuvaa kotitalouksien tuloja paremmin kuin pelkkä käytettävissä oleva tulo. Vuonna 1975 oikaistu tulo oli nimellisesti 23 prosenttia suurempi, mutta vuonna 2009 jo 35 prosenttia suurempi kuin oikaisematon käytettävissä oleva tulo.

Sivun alkuun

Kotitaloudet ja kansantaloudet ovat kehittyneet samaan tahtiin

Tulojen vastakkaisella puolella on kulutus. Siinä missä tulot kuvaavat kulutusmahdollisuuksia, kuvaa kulutus toteutunutta kulutusta. Kotitalouksien käytettävissä olevaa tuloa vastaavat kotitalouksien kulutusmenot ja oikaistua käytettävissä olevaa tuloa vastaa todellinen yksilöllinen kulutus, johon on sisällytetty edellä mainitut yksilölliset palvelut eli niihin kohdistuva kulutus. Tulojen ja toteutuneen kulutuksen erotus on säästö.

Kotitaloudet vähensivät kulutustaan laman alkaessa vuonna 1991, vaikka niiden tulot vielä kasvoivat (kuvio 3). Kulutus alkoi lisääntyä vuonna 1994, ja sen jälkeen se alkoi kasvaa tulojen tahdissa.

Kuvio 3. Kansantulon, kotitalouksien oikaistun tulon ja yksilöllisen kulutuksen reaalinen kehitys vuosina 1975–2009. Miljardia euroa vuoden 2000 hinnoin.

Lähde: Kansantalouden tilinpito. Tilastokeskus.

Myös vuoden 2009 laman aikana kotitaloudet vähensivät kulutustaan, vaikka niiden tulot lisääntyivät reaalisesti vielä vuonna 2009 keskimäärin yli kaksi prosenttia. Kulutuksen kasvu saattaa palautua kasvu-uralle nopeammin kuin 1990-luvun alussa, koska lamakin näyttää olleen lyhyempi.

Koko kansantalouden kehitystä kuvaavat indikaattorit kansantuote, kansantulo ja käytettävissä oleva tulo sekä kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo ja todellinen yksilöllinen kulutus ovat kehittyneet Suomessa lähes samaan tahtiin.

Pitkällä aikavälillä vuosina 1975–2008 bruttokansantuote on kasvanut henkeä kohti reaalisesti keskimäärin 2,4, nettokansantuote 2,3 sekä kansantulo ja käytettävissä oleva tulo 2,0 prosenttia vuodessa. Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo puolestaan lisääntyi keskimäärin 2,1 ja todellinen yksilöllinen kulutus 2,2 prosenttia vuodessa.

Sivun alkuun

Maidenväliset elintasovertailut ovat hankalia

Kotitalouksien käytettävissä oleva tulo ei kovin hyvin sovellu kansainvälisiin vertailuihin, koska eri maissa tuloilla voidaan hankkia erilainen määrä palveluita. Jos sosiaali- ja terveyspalvelut ovat pääosin julkisia kuten Suomessa, saavat tulot olla pienemmät kuin sellaisessa maassa, jossa nämä palvelut joutuu ostamaan itse.

Sen sijaan kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo on paljon vertailukelpoisempi, koska tuloihin on lisätty yksilöllisten julkisten palveluiden arvo ja niistä saatu laskennallinen tulo. Yksilölliset palvelut vaikuttavat välittömämmin kansalaisten kokemaan taloudelliseen hyvinvointiin kuin kollektiiviset.

Kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo ja todellinen yksilöllinen kulutus lienevät parhaat saatavilla olevat taloudellisen hyvinvoinnin eli elintason mittarit. Oikaistu tulo kertoo kulutusmahdollisuuksista ja yksilöllinen kulutus toteutuneesta kulutuksesta.

Kansainvälisissä vertailuissa ne on suhteutettava kunkin maan hintatasoon – vastaavalla tavalla bruttokansantuote ilmoitetaan yleensä ostovoimakorjattuna. Vertailuihin on kuitenkin syytä suhtautua varauksella, koska ostovoimalaskelmissa ei vielä pystytä ottamaan kovin hyvin huomioon kaikkia hintoja. Lisäksi maiden välisiä vertailuja tehtäessä on otettava huomioon maiden erilaisuus: esimerkiksi kylmän ilmaston maissa eläminen vaatii enemmän energiaa ja tuloja kuin lämpimissä maissa.

Sivun alkuun

Suomi on OECD-maiden keskitasoa

Kuviossa 4 on eräiden maiden kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva bruttotulo ja bruttokansantuote henkeä kohti Yhdysvaltain dollareina. Kuvion tiedot ovat pääosin vuodelta 2009. Koska kulumistietojen laskentaperusteita ei ole erityisemmin harmonisoitu edes EU-maiden kesken, on järkevää käyttää bruttomääräisiä tietoja, joista ei siis ole vähennetty kiinteän pääoman kulumista.

Kuvio 4. Eräiden OECD-maiden kotitalouksien oikaistu käytettävissä oleva tulo ja bruttokansantuote ostovoimakorjattuina henkeä kohti vuonna 2009. Yhdysvaltain dollaria.

Lähde: Kansantalouden tilinpito. Tilastokeskus.

Yhdysvalloissa kotitalouksien tulot henkeä kohti ovat selvästi suurimmat. Myös Saksassa ja muissa Keski-Euroopan maissa ne ovat melko suuret – Pohjoismaista vain Norjan tulot ovat suuremmat kuin Keski-Euroopassa.

Suomi on vertailtujen maiden joukon puolivälissä lähellä OECD-maiden keskiarvoa. On yllättävää, että Tanskassa tulot ovat pienemmät kuin Suomessa. Suomi on 2000-luvulla ohittanut Tanskan lisäksi Irlannin, Italian, Espanjan ja Japanin, joissa kotitalouksien tulot olivat aikaisemmin suuremmat kuin Suomessa.

Joissakin maissa bruttokansantuote on suhteellisesti paljon suurempi kuin kotitalouksien oikaistu tulo tai toisinpäin ilmaisten: kansantuotteeseen verrattuna kotitalouksien oikaistu tulo on pieni. Huomio kiinnittyy erityisesti Norjaan, jossa huomattava osa öljytuloista on rahastoitu eikä siirretty kotitalouksien hyväksi.

Myös Sveitsissä, Hollannissa, Irlannissa, Tanskassa ja Etelä-Koreassa tuotannon arvo ei siirry kotitalouksien tuloihin yhtä paljon kuin monissa muissa maissa. Mainituista maista vain Irlannissa kansantulo on huomattavasti kansantuotetta pienempi, koska suuri osa Irlannin yrityksistä on ulkomaisessa omistuksessa. Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja Portugalissa kotitalouksien oikaistu tulo on suhteellisen suuri kansantuotteeseen verrattuna.

Lähteet:

Artikkelissa käytetty OECD:n tietokanta saatavissa: http://www.oecd.org.

Artikkelissa käytetty Tilastokeskuksen tietokanta saatavissa: http://pxweb2.stat.fi/database/StatFin/kan/ vtp/vtp-fi.asp.

Kansantalouden tilinpito vuosilta 1975–2009. Tilastokeskus.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.

Päivitetty 7.3.2011