EU, tilastot ja köyhyyspolitiikka

Koko dokumentti sivutettuna

Kirjoittajat: Kirsti Ahlqvist on erikoistutkija ja Kaisa-Mari Okkonen yliaktuaari Tilastokeskuksen Elinolot-yksikössä. Artikkeli on julkaistu Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 3/2011.

Suomessa tulonjakoa on tilastoitu vuosikymmeniä kollektiivisesta ja universalistisesta näkökulmasta käsin. Euroopan unionin näkökulma poikkeaa tästä olennaisesti. Näkökulman muutos vaikuttaa kansalliseen tiedontuotantoon ja köyhyyspolitiikkaan.

Indikaattoreiden ja tilastojen keskeisyys Euroopan unionille ilmenee ennen kaikkea pyrkimyksinä yhtenäistää ja säädellä jäsenmaiden tilastotuotantoa. Nykyisin hyvin suuri osa jäsenmaiden tilastotuotannosta perustuu EU-lainsäädäntöön. Kansallisesti tilastotuotannon "eurooppalaistuminen" on tarkoittanut tilastojen tietosisältöjen, otoskokojen, laatustandardien ja jossain määrin myös julkaisemisen uudelleenarvioimista. Tilastoalan EU-tasoinen ohjaus ilmenee myös esimerkiksi surveytiedonkeruiden uudistamishankkeissa ja erilaisissa hyvinvoinnin mittaamisen kehittämiseen tähtäävissä projekteissa (esim. Communication from... 2009; GDP and beyond... 2009).

Koska tilastotietojen kansainvälistä vertailtavuutta pidetään olennaisen tärkeänä ja resurssit tilastojen tuottamiseen ovat rajalliset, kansallisten ja kansainvälisten tilastojen integrointia on pidetty tarkoituksenmukaisena. Yhteisen sosiaalitilastoinnin vaikutuksia kansallisen politiikan tekemiseen on kuitenkin pohdittu varsin vähän. Jokaisella jäsenvaltiolla on oma, historiallisesti muotoutunut sosiaalipoliittinen järjestelmänsä, jonka lainsäädännöllinen toimivalta on säilynyt kansallisella tasolla. Unionilla on tästä huolimatta jo pitkään ollut oma näkemyksensä ratkaisua vaativista sosiaalipoliittisista ongelmista ja niiden ratkaisuun tähtäävistä toimenpiteistä. Tiedon tuotannolla on keskeinen merkitys näiden näkemysten edistämisessä ja jakamisessa (Savio 2010, 147).

Indikaattoreiden käyttö politiikassa merkitsee tilastoinnin politisoitumista (Radermacher ym. 2010). Desrosières'n (2000, 179) mukaan tilastojen ja EU-politiikan välinen yhteys on perustavampi: eurooppalaisilla surveytutkimuksilla luodaan eurooppalainen konteksti ja vertailtavuuden alue, joka toimii osana yhtenäisen poliittisen Euroopan rakentamista. Tilastointia on pidetty jopa yhteisenä kielenä kulttuurisesti heterogeenisessa unionissa, jolta puuttuu "neutraali" tekstuaalinen kieli. Tilastotiedot kuitenkin perustuvat institutionaalisiin käytäntöihin eivätkä siinä mielessä ole neutraaleja (Sverdrup 2005). Indikaattorit eivät siis ole vain tietovaranto, jota hyödynnetään politiikan tekemisessä, vaan niillä on olennainen merkitys rakennettaessa yhteistä ymmärrystä unionin alueen yhteisestä sosiaalisesta ulottuvuudesta, siihen liittyvistä ongelmista ja niiden vaatimista ratkaisuista.

Pohdimme tässä artikkelissa, millaisia seurauksia sosiaalitilastojen eurooppalaistumisesta mahdollisesti on ja millaisia eroja tilastojen käytössä ja niille asetettavissa kriteereissä on, kun niitä tarkastellaan EU:n ja kansallisesta näkökulmasta. Esimerkkinä käytämme EU:n tämän hetken tärkeintä sosiaalipoliittista tavoitetta, köyhyyden vähentämistä, sen seurantaan tarkoitettuja indikaattoreita ja indikaattoreiden pohjana olevaa EU:n tulo- ja elinolotutkimusta (EU-SILC).

EU:n inkluusiopolitiikka kiinnittää huomion marginaaliryhmiin

Tiedosta tuli unionin merkittävä ohjausmekanismi vuonna 2000 allekirjoitetussa Lissabonin strategiassa, jossa unionin tavoitteeksi asetettiin "kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous". Tiukan toimivallan jaon vuoksi mahdollisuudet tehdä unionintasoista sosiaalipolitiikkaa olivat vähäiset, ja tilalle haluttiin "pehmeitä keinoja", joilla suunnata jäsenvaltioiden politiikan tekemistä. Toimivallan puutetta paikkaamaan kehitetty avoimen koordinaation menetelmä nojaa vahvasti "– – tietojen keräämiseen, tulkintaan ja vertailuun, suoriutumisen mittaamiseen indikaattoreiden avulla ja poliittisten tavoitteiden määrittelemiseen määrällisen benchmarkkauksen avulla" (Pfister 2009, 2).

Strategiassa ilmaistaan unionin hyvinvointipolitiikan perusajatuksia. Keskeisenä on ajatus talouden ja sosiaalipolitiikan välisestä uudesta tasapainosta ja tiiviistä yhteydestä. Tärkeimpinä hyvinvointia tuottavina elementteinä pidetään kasvun ja työllisyyden turvaamista. Inkluusiopolitiikan tarkoitus on ihmisten "voimaannuttaminen" ja ihmisten oman aktiivisuuden tukeminen. Tavoitteita ovat mahdollisuuksien luominen, osallisuus ja solidaarisuus (opportunities, access and solidarity). EU:ssa vallitsevan näkemyksen mukaan köyhyyden ongelman ydin on siinä, että liian moni ihminen on työn ja koulutuksen ulkopuolella. Kuilua "voittajien" ja "häviäjien" välillä halutaan kuroa umpeen. (Opportunities, access...2007; Renewed social ...2008.)

Lissabonin strategian jälkeen köyhyyttä koskevia asioita käsiteltiin vuoden 2001 Laekenin huippukokouksessa, jossa sovittiin köyhyyden ja pienituloisuuden seuraamisesta useilla mittareilla. Viimeisin strategioista on EU 2020, jonka yksi viidestä tavoitteesta on köyhyyden ja syrjäytymisen (social exclusion) ehkäiseminen. Strategiassa on asetettu tavoitteeksi lisätä "sosiaalista inkluusiota" erityisesti vähentämällä köyhien ja syrjäytyneiden määrää unionissa 20 miljoonalla ihmisellä. (Eurooppa 2020..., Euroopan komissio 2010; Marlier—Natali 2010.) Unionin 2020-tavoitteiden on tarkoitus vahvistaa yhteistä sosiaalista ulottuvuutta: pyrkimyksenä on "luoda (construct) tunnistettavissa oleva EU:n sosiaalinen malli, joka nojaa – – unionin viitekehyksessä jaettuihin tavoitteisiin ja käytäntöihin" (Ferrera 2010, 66).

EU 2020 -tavoitteiden toteutumista seurataan kolmella indikaattorilla. Köyhyysriski kuvaa niiden ihmisten määrää, jotka asuvat kotitaloudessa, jonka tulot ovat alle 60 prosenttia kansallisesta ekvivalentista mediaanitulosta. Tällä suhteellista pienituloisuutta kuvaavalla indikaattorilla tarkastellaan köyhyyttä suhteessa kunkin jäsenvaltion yleiseen tulotasoon, ei EU:n keskimääräiseen tulotasoon. Materiaalisella puutteella tarkoitetaan joidenkin elämän välttämättömyyksiksi ajateltujen tavaroiden tai elinolosuhteiden puutetta. Indikaattori sisältää 9 asiaa, joista vähintään neljässä puutetta kokeva talous luokitellaan köyhäksi. Se kuvaa absoluuttista köyhyyttä ja perustuu EU-maiden väliseen vertailuun.

Materiaalinen deprivaatio on keskittynyt uusiin jäsenmaihin, kun taas vanhoissa maissa ei sitä esiinny juuri lainkaan. Tämä mittari kuvaa siis edellistä vertailukelpoisemmin tilannetta koko EU:n alueella. (Ks. kuvio 1.) Kolmas indikaattori kuvaa niiden henkilöiden määrää, jotka asuvat kotitaloudessa, jonka aikuisten (18–59-vuotiaat) työmarkkinoille osallistuminen on hyvin vähäistä. Henkilöitä, jotka voidaan luokitella köyhiksi tai syrjäytyneiksi ainakin yhden mittarin perusteella, on EU:ssa 120 miljoonaa. Tavoite on siis vähentää köyhien määrää kuudesosalla. (Marlier—Natali 2010.)

Kuvio 1. Eräiden Euroopan maiden pienituloisuus ja aineellinen puute vuonna 2009. Prosenttia.

Lähde: Eurostat.

Sivun alkuun

Indikaattorit osana politiikan käytäntöjä

Eurooppa 2020 -strategian mukaisesti kansallisella tasolla asetettujen tavoitteiden ja toimenpideohjelmien tulee perustua köyhyyden ja syrjäytymisen syiden huolelliseen analysointiin, niiden tulee pohjautua näyttöön ja niiden tulee edistää EU:n tavoitteita. Poliittiseen yksimielisyyteen perustuvat indikaattorit ovat avainasemassa, kun arvioidaan jäsenvaltioiden edistymistä. Näiden indikaattoreiden tavoitteena on auttaa jäsenmaita ja Euroopan komissiota arvioimaan kansallista ja EU-tason edistystä sosiaalisen inkluusion alueella sekä tukea keskinäistä oppimista ja hyvien käytäntöjen määrittelyä politiikan ja institutionaalisten prosessien suhteen. (Atkinson—Marlier 2010, 31.)

EU 2020 -strategian seurantamenettely on pitkälle säänneltyä ja aikataulutettua (European semester... 2011). Tähän menettelyyn liittyen valtiovarainministeriö on laatinut Suomen osalta EU 2020 -strategiaan perustuvan kansallisen ohjelman (Eurooppa... 2020, Valtiovarainministeriö 2011), josta EU:n neuvosto on antanut lausuntonsa ja suosituksensa (Neuvoston suositus... 2011). Sosiaali- ja terveysministeriössä on valmisteltu toimenpideohjelma tavoitteiden saavuttamiseksi. Suomen kansallisessa ohjelmassa todetaan, että Eurooppa 2020 -strategian määrällinen köyhyyden vähentämistavoite Suomessa saavutetaan, jos köyhyysriskissä elävien määrä voidaan vähentää noin 100 000 henkilöllä ja parantaa kotitalouksien työmarkkina-asemaa noin 50 000 henkilön osalta. (Eurooppa 2020..., Valtiovarainministeriö 2011.) Väliarvio toimenpiteiden tuloksista tehdään vuonna 2015. Seurannassa käytetään edellä mainittuja indikaattoreita.

Lukuisissa strategioissa esiin tuodut Euroopan unionin politiikan ja hallinnon tavoitteet vaativat toteutuakseen yhteisen tietopohjan tuloista ja elinoloista. Tärkein väline näiden tavoitteiden määrittelyssä ja seurannassa on EU-SILC, joka perustuu EU-maissa kerättyihin aineistoihin pienituloisuudesta (köyhyysriskistä) ja materiaalisesta deprivaatioista. EU-SILC käynnistyi vuonna 2003 seitsemässä maassa, ja se on perustunut vuodesta 2004 lähtien lainsäädäntöön (Regulation (EC) No 1177/2003). 27 EU-maan lisäksi EU-SILC toteutettiin vuonna 2010 Islannissa, Norjassa, Sveitsissä ja Turkissa. Suomessa EU-SILC-tutkimus on integroitu kansalliseen tulonjakotilastoon, jota on tehty vuodesta 1977.

Ennen EU-SILC-tutkimusta unionin tietotarpeita palveli niin kutsuttu ECHP-tutkimus (European Community Household Panel), joka aloitettiin vuonna 1996. Tutkimus korvasi Suomessa Elinolotutkimuksen, jota oli tehty muutaman vuoden välein vuodesta 1979 lähtien. Viimeinen kansallinen Elinolotutkimus tehtiin vuonna 1994, vuotta ennen kuin Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen.

Sivun alkuun

Universalistisesta marginalistiseen näkökulmaan

EU:n sosiaalipolitiikassa ja tilastotuotannossa on tapahtunut useita yhtäaikaisia ja toisiaan ruokkivia muutoksia, joiden keskinäisiä suhteita on pohdittu vain vähän. Niillä on suoria vaikutuksia politiikan tekemiseen kansallisella tasolla: yhteiskuntapoliittiseen kysymyksenasetteluun, ongelmien käsitteellistämiseen, toimenpiteiden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tilastotuotanto heijastelee yhteiskunnassa vallalla olevia käsityksiä köyhyydestä ja sitä, miten siihen pitäisi vaikuttaa. Nämä käsitykset ohjaavat myös tilastotuotannossa tehtäviä valintoja kuten käsitteiden määrittelyä, otoksen kohdentamista ja luokitusten laatimista. Uudella tapaa tuotetut tilastotiedot puolestaan vaikuttavat ilmiöstä saatavaan kuvaan ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin.

Tulo- ja elinolotilastojen siirtyminen eurooppalaiseen viitekehykseen on tarkoittanut näkökulman muutosta siinä, miten hyvinvointi tilastossa käsitetään ja millaisia uusia painotuksia tilastollinen edustavuus saa. 1950- ja 1960-luvuilta lähtien tulotilastoinnin kehittämisen tarpeet liittyivät kahden kokonaisuuden – kansantalouden ja hyvinvointivaltion – rakentamiseen ja niiden kuvaustarpeeseen. Tietoa tarvittiin koko kansantulosta ja sen jakautumisesta. (Ahlqvist 2010.)

Kun Suomeen vuonna 1977 perustettiin vuosittainen tulonjakotilasto, hyvinvointipolitiikan tavoitteena oli sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen ja väestöryhmien välisten toimeentuloerojen tasoittaminen (Suunnitelma kotitalouksien... 1971). Väestöä alettiin tarkastella tilastoissa laajoina ryhminä, jotka muodostetaan esimerkiksi sosioekonomisen aseman, elinvaiheen tai tuloluokan perusteella. Tasa-arvon käsite perustui näkemykseen taloudellisen tuloksen jakautumisen tasaisuudesta. Tietoja tarvittiin ennen kaikkea tasaavan sosiaaliturvajärjestelmän rakentamiseen ja sen toiminnan arviointiin. Tällöin toimeentulon ja elinolojen tilastoinnin peruslähtökohtana oli koko väestön elinolosuhteiden kuvaaminen.

EU:n inkluusiopolitiikka perustuu ennen kaikkea mahdollisuuksien tasa-arvoon: kaikille tulee turvata yhtäläiset mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan. Tällöin huomion kohteena ovat ennen kaikkea ryhmät, joiden katsotaan olevan jollain lailla näiden mahdollisuuksien ulkopuolella. Indikaattoreissa ja tiedon esittämisessä painottuu aineellinen köyhyys ja työttömyys. Tämä muuttaa näkökulmaa, josta hyvinvointia on Suomessa totuttu tarkastelemaan. Sauli ja Simpura (2005, 15) ovat tulkinneet EU-SILCin perustamisen merkinneen luopumista pohjoismaisesta universalistisesta hyvinvoinnin käsityksestä ja sen korvaamista marginalistisilla köyhyyttä ja syrjäytymistä painottavilla käsityksillä.

Tiedontuotannon tasolla tämä on tarkoittanut esimerkiksi otannan painopisteiden muutosta. Koska tulojakauman kummassakin ääripäässä osallistuminen tutkimuksiin on yleensä keskimääräistä vähäisempää, kansallisesta tulonjakonäkökulmasta on haluttu varmistaa, että kaikki tuloryhmät ovat tilastossa edustettuina. Myös tulonjakotilaston pohjalta laskettu kansantulo on tällöin vastannut kansantalouden tilinpidon tuottamaa lukua. EU on ennen kaikkea kiinnostunut pienituloisimmista, ja otospainotusta on muutettu tähän suuntaan. Seurauksena on ollut se, että yksittäisten suurituloisten kotitalouksien otospainot ovat varsin suuria ja niitä koskevien tietojen tilastollinen tarkkuus on heikentynyt. Alun perin pelkästään otostekniseltä vaikuttavalla asialla on seurauksia tilaston kuvaamiin asioihin ja tiedon käyttöön.

Sivun alkuun

EU:n vähimmäisvaatimukset eivät riitä kansallisen politiikan toteuttamiseen

EU on asettanut tiedontuotannolle tietyt laatukriteerit, joihin kuuluu muun muassa riittävä otoskoko. Vähimmäisvaatimusten tarkoitus on taata unionin kannalta riittävän hyvä tilastotuotannon taso. EU:n kiinnostus kohdistuu maiden välisiin eroihin ja niiden järjestykseen valitun indikaattorin suhteen. Aggregaattitason lukumäärätiedosta EU-politiikassa voidaan asettaa maakohtaisia tavoitteita, jotka luovat käsitystä yhteisestä ongelmasta (120 miljoonaa köyhää tai syrjäytynyttä), johon kunkin maan tulee tarttua (kuvio 1).

Ongelman yhteisyys osoitetaan vertailuin, ja samalla perustellaan koordinoitujen politiikkaprosessien tärkeys. EU:n näkökulmasta Suomen kansallinen vähennystavoite (100 000 köyhyysriskissä elävää henkilöä) on kuitenkin vähäinen: 0,5 prosenttia unionin kokonaistavoitteesta. Unionin yhtenäisyyden kannalta on tärkeää kiinnittää huomiota uusiin itäeurooppalaisiin maihin, joissa suuri osa väestöstä elää puutteenalaisissa oloissa. Näiden maiden olojen lähentäminen vanhojen jäsenmaiden olosuhteisiin on keskeinen tavoite.

Kansallisesti Suomen tavoite on kuitenkin merkittävä ja vaatii aineistolta erilaista tarkkuutta kuin EU-tasoiset tarkastelut. Köyhyyden vähentäminen vaatii tietoa siitä, keitä ilmiö koskee ja millaiset toimenpiteet purevat eri väestöryhmien kokemaan köyhyyteen. Köyhyysriski koskee Suomen kansallisen raportin mukaan eläkeläisnaisia, työttömiä, yksinhuoltajia, maahanmuuttajia, vajaatyöllisiä ja kotona lapsia pitkään hoitavia naisia. (EU 2020..., Valtiovarainministeriö 2011, 34–35.)

EU-tavoitteen konkretisoiminen poliittisiksi toimenpiteiksi vaatii tilastolta väestöryhmittäistä edustavuutta. Minimikriteerit ovat kompromissi 27:n, tilastotuotannon tasoltaan hyvin erilaisen unionin jäsenmaan välillä eivätkä ne siksi riitä köyhyyden vähentämistavoitteen väestöryhmittäiseen määrittelyyn. Unionin tasolla asetetut vaatimukset tilastoille ovat erilaiset kuin jäsenmaissa, joissa politiikan tavoitteet joudutaan konkretisoimaan ja joissa erityisryhmiin kohdennetut toimenpiteet vaativat seurantatietoa.

Sivun alkuun

Eri käsitteistä eri johtopäätökset – esimerkkinä asuntotulo

EU:n harmonisoimien indikaattoreiden kansallista käyttöä mutkistaa myös se, että Eurostatin käyttämät käsitteet eivät aina vastaa kansallisia käsitteitä. Suomen kannalta köyhyyden ongelma ilmenee suhteellisena tuloköyhyytenä (ks. kuvio 1). Suomessa köyhyysriskin laskennan pohjana oleva tulokäsite eroaa EU:n käsitteestä siten, että kansallisessa käsitteessä tuloihin otetaan mukaan laskennallinen asuntotulo, mutta unionin tulokäsitteestä se puuttuu. Koko väestön tasolla EU:n tilastoviraston Eurostatin esittämät pienituloisuusluvut ovat siksi yleensä suuremmat kuin Suomen (kuvio 2). Henkilömäärissä ero on ollut suurimmillaan 29 000 vuonna 2009.

Väestöryhmittäisessä tarkastelussa ero on vielä selvempi, mutta osittain ristiriitainen: asuntotulon puuttumisen vuoksi lasten köyhyysriski näyttää Eurostatin lukujen mukaan pienemmältä kuin tulonjakotilastossa (kuvio 3), mutta yli 65-vuotiaiden talouksien riski taas suuremmalta (kuviot 4 ja 5). Vanhustalouksissa asuntotulo pudottaa pienituloisuusriskiä, mutta velkaisissa lapsitalouksissa korot painavat asumistulon yleensä negatiiviseksi. Kun köyhyydestä tehdään poliittisia johtopäätöksiä, toimenpiteet saattavat kohdentua eri väestöryhmiin riippuen siitä, kumpaa tulokäsitettä käytetään.

Kuvio 2. Koko väestön köyhyysriski EU-SILCissä ja tulonjakotilastossa vuosina 2004–2010*.

Lähde: Eurostat ja Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.

Kuvio 3. Alle 18-vuotiaiden lasten köyhyysriski EU-SILCissä ja tulonjakotilastossa vuosina 2004–2010*.

Lähde: Eurostat ja Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.

Kuvio 4. 65 vuotta täyttäneiden naisten köyhyysriski EU-SILCissä ja tulonjakotilastossa vuosina 2004–2010*.

Lähde: Eurostat ja Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.

Kuvio 5. 65 vuotta täyttäneiden miesten köyhyysriski EU-SILCissä ja tulonjakotilastossa vuosina 2004–2010*.

Lähde: Eurostat ja Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.

Sivun alkuun

Haasteet tilastotiedon tuottajille

Elinolojen tilastoinnissa tapahtuneet muutokset ja vuoteen 2020 ulottuvat köyhyystavoitteet ovat esimerkki siitä tietoon nojaavasta hallintatavasta, jossa yhteiseurooppalainen tilastotuotanto ja siinä määritellyt indikaattorit toimivat politiikanteon välineenä. Indikaattorit ovat osa edelleen jatkuvaa sosiaalisen Euroopan rakentamistyötä, joka nojaa yhteiseen tavoitteiden määrittelyyn ja seurantaan. Tämä on alettu havaita myös unionin tilastojärjestelmän piirissä, jossa halutaan muistuttaa tilastotoimen pluralismista sekä tiedontuotannosta käytävän jatkuvan ja avoimen keskustelun merkityksestä (Radermacher ym. 2010).

Suomessa köyhyyspolitiikka tulee mielekkääksi suhteellisen köyhyyden käsitteen kautta. Mittaaminen EU-käsitteillä ja kriteereillä ei ole tarkoituksenmukaista kansallisesti. Kansallisen tiedonkäytön ja yhteiskuntapolitiikan suuntaamisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää analysoida köyhyyttä kansallisesta näkökulmasta siten, että kiinnitetään huomiota myös tietolähteinä käytettävien aineistojen käsitteellisiin ja menetelmällisiin piirteisiin.

Muuten köyhyyden vähentämisestä tulee vain tilastollinen operaatio, jonka avulla köyhyydestä kertovaa lukua on saatu pienemmäksi, mutta toimenpiteet eivät kohdistu kaikkein huono-osaisimpiin ja heidän asemansa parantamiseen. Tilastoinnin käytännöt ja teknisiltä vaikuttavat yksityiskohdat liittyvät siis läheisesti tiedon käyttöön ja käytännön hyvinvointipolitiikkaan.

Lähteet:

Ahlqvist, K. 2010. Kulutus, tieto, hallinta. Kulutuksen tilastoinnin muutokset 1900-luvun Suomessa. Tutkimuksia 252. Tilastokeskus, Helsinki.
Atkinson, A.B. – Marlier, E. 2010. Living conditions in Europe and the Europe 2020 agenda. Teoksessa: Income and living conditions in Europe. Toim. Anthony B. Atkinson – Eric Marlier. European Commission, Eurostat, Statistical Books.
Communication from the Commission to the European Parliament and the Council on the production method of EU statistics: a vision for the next decade. (2009, 204, final). COM(2009) 404 final.
Desrosières, A. 2000. Measurement and its uses: harmonization and quality in social statistics. International Statistical Review 68, 2.
Eurooppa 2020 -strategia. Suomen kansallinen ohjelma, kevät 2011 (2011). Valtiovarainministeriö. Taloudelliset ja talouspoliittiset katsaukset 14a/2011. Saatavissa: http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/01_julkaisut/02_taloudelliset_katsaukset/20110406Europa/Eurooppa_2020_SUOMI.pdf. [Viittauspäivä 21.7.2011.]
Eurooppa 2020. Älykkään, kestävän ja osallistavan kasvun strategia (2010). Komission tiedonanto. Euroopan komissio. KOM (2010) 2020 lopullinen. Bryssel 3.3.2010. Saatavissa: http://ec.europa.eu/europe2020/documents/related-document-type/index_fi.htm. [Viittauspäivä 21.7.2011.]
European semester: a new architecture for the new EU Economic governance – Q & A. (2011). MEMO/ 11/14. Brussels, 12 January 2011. Saatavissa: http://europa.eu/rapid/pressReleasesAction.do?reference=MEMO/11/14. [Saatavissa 21.7.2011.]
Ferrera, M. 2010. Mapping the Component of Social EU: A Critical Analysis of the Current Institutional Patchwork. Teoksessa Marlier, Eric ja Natali, David (toim.) 2010. Europe 2020. Towards a More Social EU? Brussels, Belgium.
GDP and beyond Measuring progress in a changing world. (2009, 433 final). Communication from the Commission to the Council and the European Parliament. COM(2009) 433 final.
Marlier, E.– Natali, D. (toim.) 2010. Europe 2020. Towards a More Social EU? Brussels, Belgium.
Neuvoston suositus Suomen kansallisesta uudistusohjelmasta vuodelta 2011 sekä siihen sisältyvä lausunto Suomen tarkistetusta vakausohjelmasta vuosiksi 2011–2014 (2011). Euroopan komissio. SEC(2011) 805 lopullinen. Bryssel 7.6.2011. Saatavissa: http://ec.europa.eu/europe2020/documents/related-document-type/index_fi.htm. [Viittauspäivä 21.7.2011.]
Opportunities, access and solidarity: towards a new social vision for 21st century Europe (2007). Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions. COM (2007) 726. Saatavissa: http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/site/en/com/2007/com2007_0726en01.pdf. [Viittaupäivä 18.3.2011.]
Pfister, T. 2009. Governing the knowledge society: Studying Lisbon as epistemic setting. Teoksessa Kröger, Sandra (toim): What we have learnt: Advances, pitfalls and remaining questions in OMC research, European Integration online Papers (EIoP), Special Issue 1, Vol. 13, Art. 6. Saatavissa: http://eiop.or.at/eiop/index.php/eiop/article/view/2009_006a. [Viittauspäivä 1.9.2011.]
Radermacher, W.– Bohata, M. – Reeh, K. – Alldrit, R. – Laux, R. 2010. Debating "Political Statistics". Eurostatin sisäinen verkko.
Renewed social agenda: Opportunities, access and solidarity in the 21st century Europe (2008, 412 final). Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions. COM (2008) 412 final.
Sauli, H. – Simpura, J. 2005. Hyvinvoinnin käsite pohjoismaisen tilastollisen elinolotutkimuksen historiassa. Janus vol. 13(1).
Savio, A. 2010. Euroopan unionin hyvinvointivaltiollistuminen. Teoksessa: Hallintavalta. Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä. Toim. Jani Kaisto – Miikka Pyykkönen. Gaudeamus, Helsinki.
Suunnitelma kotitalouksien tulo-, kulutus- ja varallisuustilastojärjestelmäksi (1971.) Tilastokeskus. Tulonjakotilastotyöryhmä 19.4.1971.
Sverdrup, U. 2005. Administering information: Eurostat and statistical integration. Working Paper no 27. Arena. Centre for European Studies, University of Oslo.

Hyvinvointikatsauksen artikkeleita ja muita kirjoituksia saa siteerata lähde mainiten. Kokonaisen kirjoituksen lainaamiseen tulee saada kirjoittajan lupa. Kirjoittajat kirjoittavat omissa eivätkä Tilastokeskuksen nimissä.

Päivitetty 12.12.2011